Trauma on kehossa

Ihminen on turvallisuutta kaipaava eläin ja olemme evolutiivisesti virittyneitä vaaran havaitsemiseen. Meillä on myös kyky rauhoittua, jos vaara osoittautuu vääräksi hälytykseksi tai kuvitelmaksi. Stressi on kehon reaktio havaittuun tai kuviteltuun vaaraan. Pieni määrä stressiä on tunnetusti hyväksi ja voi parantaa suorituskykyä; pikajuoksuennätyksiä ei tehdä rennossa ruumiissa, vaan lievän stressin voimin. Hyvin tunnetaan myös, että pitkittynyt stressi kuormittaa elimistöä ja heikentää yksilön fyysistä ja mentaalista kuntoa. Liiallinen stressi linkittyy myös lukemattomiin sairauksiin sydäntaudeista suolisto-ongelmiin.

Äärimmäisen tai jatkuvan stressin seurauksena kehon stressinsäätelyjärjestelmä voi häiriintyä pysyvästi. Tällöin puhutaan traumaperäisestä stressistä. Vaikein traumaperäisen stressin muoto – monimuotoinen tai komplisoitunut traumaperäinen stressi – saa alkunsa silloin kun stressinsääntelyjärjestelmänä toimiva autonomisen hermoston osa on muototumassa, eli ensimmäisten elinvuosien aikana. Stressinsääntelyä opetellaan erityisesti äidin ja lapsen saumattomassa sanattomassa kommunikaatiossa. Äidin poistuminen vauvan ääreltä saa lapsessa aikaan stressin ja kun äiti palaa rauhoittelevana ja syleilevänä vauvan luo, se oppii stressin sääntelyä.

Vuorovaikutusmallit keskushermoston ja autonomisen hermoston kehittymisen kannalta kriittisinä aikoina – varhaislapsuudessa ja teini-iässä – tallentuvat tiedostamattomiksi malleiksi proseduraaliseen ja implisiittiseen muistiin. Ne toimivat tiedostamattomina prototyyppeinä sille, miten ihmissuhteita havaitsee ja miten niissä toimii. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, mistä juontuvat sosiaaliset ongelmat kehityksellisesti traumatisoituneiden elämässä.

Polyvagaalinen teoria tekee trauman ymmärrettäväksi

Stressin sääntely voi kehittyä puutteellisesti tai myöhemmällä iällä kumuloituvan tai äärimmäisen stressin seurauksena häiriintyä pysyvästi niin, että keho havaitsee jatkuvasti vaaraa. Erityisen heuristiseksi tämän ilmiön ymmärtämisessä on osoittautunut biopsykologisen tutkimuksen uranuurtaja Stephen Porgesin nk. polyvagaalinen teoria.

Porgesin teorian käsite sille, miten keho tiedostamattomasti havaitsee ympäristön turvalliseksi tai vaaralliseksi on neuroseptio. Jos keho havaitsee vaaran, se reagoi vaaraan kolmella stressireaktiolla, jotka ovat kehittyneet evoluution saatossa. Pelkästään sosiaalisilla nisäkkäillä esiintyvä ensisijainen stressivaste on etsiä turvaa muista ryhmän jäsenistä. Porges kutsuu tätä autonomisen hermoston ventraalivagaalisen kompleksin tukemaa tilaa sosiaalisen liittymisen järjestelmäksi. Kun se on toiminnassa, oleme kiinnostuneita muista, rauhallisia, leikkisiä ja yhteistyökykyisiä. Jos turvan signaalia ei saa muilta, seuraa taistele tai pakene -reaktio (TTP), josta vastaa sympaattinen hermosto.

Jos havaittu tai kuviteltu vaara on hengenvaarallinen, eikä taisteleminen tai pakeneminen ole mahdollista, seuraa jäätyminen, kehon valekuolema. Tämän tapahtuessa on arkaainen dorsaalinen vagaalinen kompleksi aktivoituneena. Tämä autonomisen hermoston reaktio on olemassa esimerkiksi liskoilla ja sammakoilla, jotka jäätyvät pienimmästäkin vaaran merkistä. Dorsaalivagaalisen kompleksin aktivaatio selittää traumatisoitumiselle erityisenä ilmiönä pidettyä dissosiaatiota. Dissosiaatiossa keskushermoston toiminnanohjaus on vielä rajummin kompromettoitunutta kuin TTP:ssä. Esimerkiksi aivojen puhetta tuottava ja ymmärtävä keskus ei toimi kuten normaalisti. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, miten kirjavia ja vaikeaselitteisiä ovat dissosiaatio-oireet ja miten paljon ne hämmentävät kokijaaansa.

Nämä kolme stressireaktiota aktivoituvat tiedostamatta ja reaktion kulku vaaran merkistä evolutiivisesti vanhimpaan dorsaalivagaalisen tilaan kestää vain millisekunteja.

Neuroseptio voi häiriintyä niin, että vaaraa havaitsee turvallisessakin ympäristössä jatkuvasti. Tällöin keho saattaa olla valtaosan ajasta taistele tai pakene -tilassa. TTP:ssä ajattelu on vaikeata, koska toiminnanohjaus keskushermostossa on estynyttä, mikä estää rationaalisen punninan. Koko keho ja mieli on virittäytynyt reaktiiviseen toimintaan. Tämä sympaattisen hermoston dominanssi on äärimmäisen kuormittavaa. Elämä sympaattisen dominanssin kanssa on myös tuskaista, koska intentionaalinen, omien arvojen mukainen toiminta on estynyttä. TTP-tilassa oleva ihminen on eläin, joka taistelee tai pakenee. Taisteleva tai pakeneva eläin ei reflektoi arvoja ja niiden mukaista elämää. Muiden kanssa taisteleminen täysin viattomassa ja turvallisessa vuorovaikutustilanteessa aiheuttaa sosiaalisia ongelmia, joihin olemme kaikki törmänneet, kun olemme yrittäneet neuvotella ylistressaantuneen ihmisen kanssa.

Vireystilan kaoottiset vaihtelut haasteena

Tuskaisimmillaan komplisoituneesti traumatisoituneen elämä on hallitsematonta vaihtelua TTP-tilan ja dissosiaation välillä, eikä tasapainoista ventraalivagaalista tilaa yksinkertaisesti löydy. Traumakirjallisuudessa puhutaan tällöin vireystilan hallinnan ongelmasta. Ylivireys tarkoittaa käytännössä TTP-tilaa, alivireys dissosiaatiota. Tasapainotila, homeostaasi, vastaa ventraalivagaalista sosiaalisen liittymisen tilaa. Ylivireyden ja alivireyden keinu on tuskallinen ja estää ihmistä elämästä arvojensa ja tavoitteidensa mukaista elämää. Komplisoitunut trauma syö näin merkittävästi toimintakykyä ja elämänlaatua.

Tiedän omasta kokemusta millaista on elää sympaattisen dominanssin kanssa. Jopa tätä kirjoittaessani kehoni eksyy omia aikojaan sympaattisen hermoston aktivaatiotilaan ja joudun rauhoittelemaan itseäni jatkuvasti. Olen oppinut havaitsemaan sympaattisen aktivaation. Kehon sisäisen tilan havaitsemista kutsutaan interoseptioksi. Tavoitteena on saada aikaan rentotumisreaktio, eli siirtyminen ventraalivagaalisen kompleksin dominoimaan tilaan, jossa keho ja mieli rauhoittuu. Rentoutumisreaktion aikaansaamista intentionaalisesti kutsutaan itse-reguloinniksi, joka on traumaperäisestä stressistä kärsivälle vaikeata ja työlästä, ja sitä pitää aktiivisesti harjoitella ja harjoittaa. Ihmisillä, jotka eivät kärsi traumaperäisestä stressistä, stressireaktio väistyy itsestään.

Prosessin työläyttä kuvaa se, että Rhoton, Aubrey ja Gentry ehdottavat, että traumaperäisestä stressistä kärsivä skannaisi kehoaan stressireaktion varalta jopa 10 minuutin välein, eli 200 kertaa päivässä ja käynnistäisi rentoutumisreaktion, kun huomaisi sen tarpeelliseksi.

Stressinhallinta on matka omaan kehoon

Miten rentoutumisreaktion saa aikaiseksi? Tämä on jokaisen tutkimusmatka omaan kehoon. Vaikka stressireaktiot ovat ennustettavia fysiologisia tiloja, jotka toimivat suhteellisen deterministisesti, on jokaisen keho yksilöllinen ja se, mikä vaaran triggeröi ja toisaalta se, mikä stressin rauhoittaa, on täysin yksilöllistä. Itse saan pika-apua hengittämällä pallealla, hengittämällä hitaammin ja syvemmin ja pidentämällä uloshengitystä merkittävästi. Toinen rauhoittava harjoitus minulle on kosketella toisen käden sormia hyvin pehmeästi toisella kädellä. Sormien laidat ovat täynnä hermopäätteitä, joiden aktivointi rauhoittaa minua. Alkuun on nöyryyttävää joutua lohduttamaan itseään kuin äiti vauvaansa, mutta jos turvallisuus ei ole sisäistynyttä, mutta turvattomuus on, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vanhemmoida itseään, jopa 53 vuoden rouheassa iässä. Merkiksi siirtymisestä ventraalivagaalisen kompleksin aktivaatioon kehoni huokaisee tai haukottelee syvään. Jos olen vaikeasti ahdistunut, auttaa seinän työntäminen suorin käsin. Tarvitsen monia erilaisia harjoitteita, erilaisilla intensiteeteillä, erilaisiin tilanteisiin.

Arizona Trauma Institutella on upea lista Youtube-videoita, joiden avulla voi hahmottaa itselleen toimivia kehollisia rauhoittumisharjoitteita.

Kehollisen työskentelyn kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Apua voi saada esimerkiksi psykofyysisestä fysioterapiasta, TRE-harjoitusryhmistä, traumatietoisesta tai muusta joogasta, qiqong (chi kung) ja tai chi -ryhmistä tai vaikkapa psykomotorisesta psykoterapiasta. Itse olen työskennellyt psykofyysisen fysioterapeutin kanssa, ja tämä työskentely on avannut itselleni uuden maailman. Tiedän nyt, että olen ollut täysin vieraantunut koko elämäni kehostani. Se ei ole ihme. Jos keho huutaa jatkuvasti vaaraa, tulee suureksi houkutukseksi elää vain päänsä sisällä ja unohtaa keho. Traumoista eheytymisessä ymmärrän nyt kehollisuuden aspektiksi, jota ei voi ohittaa.

 

Kommentointi on suljettu.

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: