Korona aiheuttaa turvattomuutta

Traumatisoituminen on kykenemättömyyttä tuntea oma ympäristö ja keho turvalliseksi. Me komplisoituneesta traumasta kärsivät tunnemme olomme uhatuksi normaaleissakin kanssakäymisissä, saati koronaepidemian kaltaisessa poikkeustilanteessa.

En ole uskaltanut ovesta ulos kahteen viikkoon. Kehoni kokee itsensä niin uhatuksi, että se pyrkii dissosioimaan, teeskentelemään kuollutta. Pelkkä liikkuminen sohvan, vessan ja sängyn välillä vaatii poikkeuksellisen ponnistuksen.

Koska tämänhetkisessä lääkärikulttuurissa suhtaudutaan ylivarovaisesti ahdistuslääkkeisiin, niitä ei määrätä meille ahdistuksesta kärsiville. Varovaisuus johtuu siitä, että niitä käytetään myös väärin. Lopputuloksena moni päätyy lääkitsemään itseään alkoholilla. Alkoholin kulutus taas heikentää tilannetta ja ahdistuneen vointia nopeasti. Omassa kokemuksessani ahdistuslääkkeet eivät ole aiheuttaneet riippuvuutta, enkä ole käyttänyt niitä väärin. Sen sijaan alkoholi on aiheuttanut paljon ongelmia elämässäni. Kumpi on koronan kaltaisessa poikkeustilanteessa pienempi paha: tissuttelu vai rauhoittavien lääkkeiden lyhytaikainen käyttö?

Terapian tulisi tällä hetkellä olla pääasiassa vakauttavaa, mutta terapiat on jouduttu siirtämään verkkoon ja puhelinyhteyksien varaan. Verkon kautta ei pysty lukemaan terapeutin elekieltä niin tarkasti, että voisi tuntea itsensä turvalliseksi. Turvattomuuden tunne on niin kokonaisvaltaista, että elämästä häviää helposti kaikki mahdollisuudet rakentavaan kommunikointiin ja sosiaaliseen liittymiseen muihin ihmisiin. Olemme koko olemuksellamme sosiaalisia eläimiä ja kun kontakti muihin katkeaa, olemme yksinkertaisesti hukassa.

On tärkeää ymmärtää, että verkkoviestintä ei automaattisesti tuota sosiaalista turvallisuuden tunnetta. Päinvastoin, toisten kokeminen uhkaaviksi on verkossa ehkä vielä akuutimpaa kuin tosielämässä. Vaaditaan siis poikkeuksellista kärsivällisyyttä, kun kriisitilanteessa asioidaan niiden kanssa, jotka eivät nyt pysty olemaan kehossaan turvallisesti. Jos toinen on taisteluun, pakenemiseen tai jäätymiseen kehollisesti virittynyt, hän ei reagoi rationaaliseen neuvotteluun rakentavasti. Vain olemalla rauhallisia ja rakastavia autamme niitä, jotka eniten nyt pelkäävät.

Se, miten voimme auttaa toisiamme tuntemaan itsemme turvalliseksi, on kuunnella kärsivällisesti ja aidosti toinen toisiamme. Autenttinen kohtaaminen, jossa toinen tulee aidosti nähdyksi, on tärkeämpää kuin koskaan, nyt kun joudumme eristäytymään toisistamme riskiryhmien vuoksi. Dilemma ei ole yksinkertainen; miten heijastaa turvallisuutta kun itsekään ei ehkä tunne oloaan turvalliseksi, eikä kehon sanatonta muita rauhoittavaa kieltä voi käyttää? Miten auttaa toisia vakautumaan?

Pyytäisin tässä poikkeustilanteessa lääkäreiltä sallivampia asenteita ahdistuslääkkeitä kohtaan. On turha pyytää itsensä turvattomaksi tuntevaa työskentelemään tahdonvoimalla tunteita vastaan. Keho ei rauhoitu sisäisellä puheella, ainakaan sen kaltaisissa pelkoreaktioissa kuin mitä traumaperäinen stressi pitää sisällään. Keho rauhoittuu sillä, että se rauhoitetaan. Kun muita ihmisiä ei voi kohdata turvallisissa merkeissä, on kemiallinen tuki rauhoittumiseen ehdottomasti perusteltua. Että tunninkin saa tuntea hallitsevansa kehon pelkoreaktioita tuottaa enemmän turvallisuuden tunnetta kuin tuntikaudet keskusteluterapiaa netissä.

Vähin mitä voi tehdä turvallisuudentunteen lisäämiseksi on ohjata ihmisiä harjoittelemaan kehollisia menetelmiä, joilla rauhoitella kehon stressitiloja. Mainio lista tällaisia harjoituksia on Arizona Trauma Instituten YouTube-lista somaattisista harjoituksista.

Logoterapian isä, Viktor Frankl opetti, että olemme ihmisiä täysimääräisesti silloin kun olemme muita varten tai arvokasta missiota varten olemassa. Viktor Frankl kutsui tätä itse-transsendenssiksi. Ihminen ylittää itsekkäät motiivinsa ja tunteensa muiden vuoksi. Tästä näkökulmasta muiden rakastaminen epäitsekkäästi on se, mitä koronaepidemia meiltä kysyy.

Kommentointi on suljettu.

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: