Mikä on traumojen ja kärsimyksen tarkoitus?

Otsikon tarkoituksellisen provosoivaan kysymykseen voi etsiä vastauksia monta reittiä pitkin. Naiivi psykologia, eli ”kansanviisaus”, vastaa kysymykseen kliseellä ”se mikä ei tapa, vahvistaa”. Kärsimyksen tarkoitus olisi siis karaista meitä.

Uskon puhuvani useimman kompleksisesta traumasta kärsivän puolesta todetessani, että tämä uskomus on lähes loukkaava. Traumatisoituneen näkökulmasta se, mikä ei ihan tappanut, aiheuttikin vuosia, ellei loppuelämän kestävää kärsimystä, joka heijastuu elämään kokonaisuudessaan, koko maailmassa-olemiseen, haavoittaen syvästi, pysyvästi ja uusiutuvilla tavoilla. Hylkään siksi tämän vastausyrityksen, joka edustaa suomalaista kulttuuria purra hammasta ja pyrkiä sietämään kärsimys hinnalla millä hyvänsä. Lopullisena hintana tälle asenteelle on usein loppuunpalaminen, sydänkohtaus, päihderiippuvuus tai itsetuho, joista yhtäkään tuskin voi pitää tarkoituksellisena. Kärsimys ja kärsivä ihminen tuleekin ottaa vakavasti, koska näkymätön, kuulluksi tulematta jäänyt ja tarkoitukseton kärsimys johtaa epätoivoon.

Kyökkipsykologiaa parempi vastausyritys kysymykseen löytyy neurobiologiasta. Aiemmat tämän blogin artikkelit kuvaavat, miten traumatisoiva tapahtuma opettaa ihmisen implisiittisesti ja tiedostamattomasti reagoimaan kärsimyksen aiheuttaneesta asiasta muistuttaviin ärsykkeisiin herkästi, jotta kärsimys ei uusiutuisi. Yksi tarkoitus kärsimykselle on siis virittää hermosto herkistymään vaaralle sekä opettaa välttelykäyttäytymistä. Mutta välttelykäyttäytyminen ja muut stressireaktiot aiheuttavat uusia ongelmia ja rajaavat ja häiritsevät elämää. Kun elää jatkuvissa stressireaktioissa, on vaikeaa nähdä tarkoitusta missään. Traumojen ja kärsimyksen varsinaista tarkoitusta täytyy siis etsiä näkemyksestä, joka paljastaa ihmisenä olemisesta enemmän kuin psykoneurobiologia.

Kun erillistieteisiin nojaavat selitysmallit törmäävät niihin sisäänrakennettuihin rajoihin, on selitystä hyvä etsiä filosofisista kysymyksenasetteluista. Se filosofinen terapiamuoto, joka ottaa vakavasti kysymyksen kärsimyksen tarkoituksesta, on Viktor Franklin perustama logoterapia ja eksistenssianalyysi (lyhennetään usein LTEA). Jotta franklilainen vastaus tämän artikkelin otsikon kysymykseen tulisi ymmärrettäväksi, on tarpeen valaista Viktor Franklin elämää ja logoterapian perusopetuksia.

Viktor Franklin elämä ja perintö

Viktor Emil Frankl (1905–1997) oli wieniläinen psykiatri, neurologi ja filosofi, joka kehitti oman terapiasuuntauksensa perusajatukset 1930-luvulla. Hän oli jo pojasta saakka ollut kiinnostunut ihmisenä olemisen kysymyksistä ja erityisesti elämän tarkoituksesta, ja hän oli innokas filosofian opiskelija, vaikka päätyikin lukion jälkeen lääketieteen opintoihin. Hän väittelikin myöhemmin niin lääketieteestä kuin filosofiasta. Mutta jo filosofinalkuna hän tuli vakuuttuneeksi, että ihmisen perimmäisin tarve on kokea elämä tarkoitukselliseksi. Tällä vakaumuksella hän asettui myöhemmin oppositioon oppi-isiensä Sigmund Freudin ja Alfred Adlerin kanssa, joiden näkemyksen mukaan ihmiset olivat viettiensä (Freud) ja alemmuuskompleksin ja vallanhalun (Adler) vietävinä.

Viktor Franklin käytännön työ nuorena lääkärinä oli sen ensiaskeleista lähtien poikkeuksellisen tuloksekasta. Hän perusti opiskelijoita varten neuvontapisteitä seitsemään itävaltalaiseen kaupunkiin. Niiden avulla hän onnistui ehkäisemään ylioppilaiden itsemurhia, joista oli syntynyt traaginen ongelma, kun alisuoriutuneet ylioppilaat pelkäsivät päästötodistuksen arvosanoja. Toiminnan tuloksena nähtiin ensimmäistä kertaa vuosiin, että yhtäḱään opiskelijan itsemurhaa ei raportoitu.

Frankl näki, että elämällä on aina tarkoitus, myös äärimmäisissä olosuhteissa ja viimeiseen hengenvetoon saakka. Tämän periaatteen Frankl joutui myös henkilökohtaisesti elämään todeksi jouduttuaan vangiksi toisen maailmansodan keskitysleirille. Hän on kuvannut kokemuksensa maailmankirjallisuuden klassikkona pidetyssä teoksessa “Ihmisyyden rajalla” (engl. Man’s Search for Meaning), joka on yksi merkittävimmistä varhaisista traumaperäisen stressin tutkielmista. Hän huomasi, että henkiset vahvat, elämän jäljellä oleviin tarkoitusmahdollisuuksiin fokusoineet ihmiset selvisivät paremmin kesitysleirien kauhuista kuin esim. fyysisesti vahvat. Tarkoitusmahdollisuudella tarkoitetaan franklilaisessa ajattelussa jokaisessa, hirvittävimmässäkin elämäntilanteessa piilevää mahdollisuutta löytää jotakin arvokasta. Frankl mm. todisti, miten henkisesti vahvat vangit antoivat viimeisen leivänpalansa sitä enemmän tarvitseville, ja miten ihmisiä piti järjissään se, että he projisoivat itsensä mielikuvissa sodanjälkeiseen elämään, jossa he palaavat yhteen rakkaidensa kanssa, jatkaen elämänsä rakentamista.

Toisen maailmansodan jälkeen Frankl formalisoi oppiaan pidemmälle, kirjoitti kymmeniä kirjoja ja omistautui logoterapian sanoman levittämiselle ympäri maailman. Hänellä oli professuuri Wienissä, jonka ohella hänellä oli dosentuureja eri puolilla maailmaa ja professuurit Harvardin, Dallasin ja Pittsburghin yliopistoissa. Frankl sai elämänsä aikana 29 kunniatohtorin arvonimeä.

Logoterapia ja eksistenssianalyysi on tätä nykyä suurin eksistentiaalisen terapian koulukunta maailmassa ja sitä opetetaan kymmenissä maissa mm. Euroopassa, useissa Latinalaisen Amerikan maissa, Pohjois-Amerikassa, Lähi-Idässä, Etelä-Afrikassa ja Japanissa. Suomessa logoterapiainstituutteja on kolme. Huomionarvoista on, että Venäjän aloittaman sodan myötä myös Ukrainaan on perustettu logoterapiainstituutti, jonka perustajiin ja opettajakuntaan kuuluu suomalainen logoterapiaopettaja (ja ensimmäinen oma logoterapiaopettajani) filosofian tohtori Timo Purjo. Tämä kuvastaa sitä, miten logoterapia vahvistaa ihmisiä kriiseissä ja kriisien varalta.

Viktor Franklin filosofinen antropologia

Filosofisen antropologian, eli filosofisen ihmistutkimuksen, peruskysymys on: mikä tekee ihmisestä ihmisen; mikä erottaa meidät muusta olevaisesta? Frankl opetti, että ihminen on holistinen kokonaisuus ja enemmän kuin fyysisyytensä tai psyykkiset ominaisuutensa. Filosofisen holistisen ihmiskäsityksen mukaan kaikki ihmisen olemisen tavat kietoutuvat toisiinsa vastavuoroisessa dialektisessä vuorovaikutuksessa, eikä ihminen tule kokonaisena nähdyksi ja ymmärretyksi, ellei tätä oteta tutkimuksessa tai vaikkapa hoitotoiminnassa huomioon. Ihmisen olemispuoliksi ajatellaan fyysinen, psyykkinen ja henkinen oleminen sekä situaatio. Situaatio eli elämäntilanne on tulosta kohtalonomaisista tekijöistä, kuten geneettisistä taipumuksista ja kulttuurisista tekijöistä sekä yksilön itsensä tekemistä elämänvalinnoista (lisää holistisesta ihmiskäsityksestä ks. Rauhala, 2020). Kun erityistieteet ottavat tutkimuksen kohteeksi vain psyykkisen tai fyysisen ihmisessä, ihmisen erityisyys jää huomiotta ja jäljelle jää karikatyyri kokonaisuudesta, varsinaisesta inhimillisestä riisuttuna.

Frankl vastusti jyrkästi reduktionismia, jossa ihmisen kuvaillaan olevan vain vaikkapa kemiaa, hermostollisia prosesseja tai psyykkisiä ominaisuuksia. Kuitenkin esimerkiksi nykyinen valtapsykiatria lepää vankan reduktionistisella asenteella. Ihminen kohdataan aivokemian ja aivokemiallisten prosessien epätasapainoina tai häiriöinä, ja ihmisyys kokonaisuutena ohitetaan. Aidon hoivan korvaa usko lääkityksen voimaan. Nykypsykiatria on medikalistista ja sen ihmiskuva on patogeeninen: sairauksia ja häiriöitä korostava, ihmisen resursoinnin ja kokonaisvaltaisen tukemisen kustannuksella.

Frankl uskoi vakaasti siihen, että jos ongelmille löytyy syitä kehosta, psyykestä tai elämäntilanteesta, ne pitää luonnollisesti eliminoida mahdollisuuksien rajoissa, mutta ihminen ansaitsee aina myös tulla nähdyksi henkisine voimavaroineen ja mahdollisuuksineen. Hänen tahtonsa ja elämänsä tulee tulla kohdatuksi kokonaisuutena, koska tuosta kokonaisuudesta löytyy hyvän elämän eväät.

Frankl korosti erityisesti sitä, että ihmisellä on henkinen olemispuoli, eikä vain automaattivaihteella toimiva psykofyysisyytensä. Ihmisen tajunnasta erotellaan siis frankĺilaisessa ajattelussa henkinen ja psyykkinen tajunnallisuus, ja henkinen on se, mikä tekee ihmisestä ihmisen erotuksena muista olioista. Henkistä ei pidä sekoittaa hengelliseen, vaikka hengellisyys voikin olla yksi henkisen ilmentymä, ihmisen vakaumuksesta riippuen.

Ihmisen henkisiä kyvykkyyksiä

Henkisen ydin on logoterapeuttisessa ajattelussa tarkoituksen tahto, eli tarve ja kyky kokea elämä tarkoituksentäyteiseksi. Aito tarkoitus löytyy arvoista ja arvokkaasta. Henkinen on siis ihmisen arvottava puoli tai arvotajunta. Henkinen meissä on myös mm. päämäärätietoinen, tehtäväorientoitunut, luova, intuitiivinen, omatunnon ohjaama, vastuullinen ja rakastava. Eräs henkisen salaisista aseista on huumorintaju, jonka avulla ihminen voi nousta mahdottomienkin tilanteiden yläpuolelle edes hetkellisesti. Frankl muisteli lämmöllä keskitysleireillä kukoistanutta mustaa huumoria.

Ihmisen elämä on täynnä olosuhteista tai ihmisen sisäisestä maisemasta kumpuavia vaikeuksia. Jokainen kamppailee kärsimyksen ja syyllisyyden kanssa, ja jossakin odottaa myös vääjäämätön elämän päättyminen. Kyky nousta vaikeuksien yläpuolelle kurottautumalla kohti arvokasta on Franklin mukaan se, mikä tekee ihmisestä autenttisesti ihmisen. Kun ihminen unohtaa itsensä jonkun tai jonkin hyväksi, hän on aidosti inhimillinen. Tätä kykyä Frankl kutsui itsen transsendenssiksi. Itsen transsendenssissa ihminen orientoituu arvokkaaseen päämäärään tai toisen ihmisen rakastamiseen. Frankl korosti rakkauden merkitystä henkisen hyvinvoinnin kannalta ja hänen mukaansa rakkaudessa ihminen kohtaa toisen ihmisen nähden hänessä potentiaalin arvokkaaseen ja tahtoo toimia niin, että tuo potentiaali saa aktualisoitua. Rakkaus filosofisena käsitteenä tai arvona ei siis ole yhtä kuin romanttinen rakkaus, vaan syvää lähimmäisestä välittämistä.

Neurologina ja psykiatrina Frankl tiesi, ettei ole itsestäänselvää, että ihmisellä on kaikki henkiset voimavarat käytössään. Psyykkinen tai fyysinen kärsimys voi täyttää tajunnan niin, että henkisyys ei voi aktualisoitua. Filosofina Frankl kuitenkin muistutti, että henkiset kyvyt ovat kaikilla eheänä ja pysyvinä, vaikka ne voivat olla latentissa tilassa. Henkinen on kuin aurinko, joka paistaa aina, vaikka kärsimyksen pilvet voivat välillä pimentää taivaan.

Tähän on kompleksisesta traumasta kärsivän helppo yhtyä. Traumareaktioiden pyörteissä on vaikeaa ja usein mahdotontakin ajatella kirkkaasti tai omiin arvoihin nojaten. Näkökulmasta itseen ja maailmaan tulee myooppinen, putkinäköinen. Traumareaktiivinen ihminen on itsekeskeinen ja tarve päästä turvaan ohittaa kaikki muut motivaatiot, kun toimimme autopilotilla. Kun reaktio on väistynyt, näemme taas itsemme ja maailman täynnä tarkoitusta ja mahdollisuuksia, ja pystymme toimimaan arvojemme mukaisesti.

Tiedän omasta kokemuksesta, että henkinen voi olla hakusessa kuukausia ja jopa vuosia vaikean psykofyysisen oirehdinnan seurauksena. Silloin olen kokenut itseni arvottomaksi ja maailman mielettömäksi. Olen kuitenkin logoterapian opetusten avulla oppinut tarttumaan tarkoituksesta kiinni heti kun kärsimys väistyy. Henkisessäni olen eheä ja minulla ja tekemisilläni on arvoa, ja koen olevani osa maailmaa, jotakin itseäni suurempaa.

Henkinen voi myös turhautua, jos sitä ei ravita. Jos ihminen kokeee elämänsä tarkoituksettomaksi, hän tuijottaa pohjattomaan kuiluun. Frankl kutsui tätä ilmiötä eksistentiaaliseksi tyhjiöksi, ja se on itsemurhan riskitekijä. Logoterapia on eksistentiaalisen tyhjiön täsmähoitoa.

Viktor Franklin perusoppeja

Frankl korosti, että ihmisellä on vapaa tahto. Tahdon vapaus ei ole kuitenkaan absoluuttinen, vaan aina elämäntilanteen tai muiden kohtalonomaisten tekijöiden rajaamaa. Vapaa tahto tarkoittaakin ennen kaikkea sitä, että ihmisellä on aina jonkinasteinen mahdollisuus muokata situaatiotaan — ja silloinkin kun elämäntilanne ei mitenkään ole muutettavissa, on ihmisellä kuitenkin vapaus muuttaa asennoitumistaan siihen. Voin esimerkiksi valita antaa koko elämäni pyöriä vaikean sairauden ympärillä tai voin asennoitua siihen pohtien mitä liikkumavaraa minulla vielä on elämässä, sairaudesta ja sen aiheuttamasta kärsimyksestä huolimatta.

Vapauden välttämätön vastinpari on vastuu, koska ilman vastuullisuutta vapaus voi muuttua mielivallaksi. Frankl ehdottikin, että Yhdysvaltain länsirannikolle tulisi rakentaa vastuullisuuden patsas itärannikon vapaudenpatsaan vastapainoksi. Tämän ajatuksen siivittämänä tekeillä onkin patsas Viktor Franklin kunniaksi.

Ihmisellä on myös tarkoituksen tahto, eli sisäsyntyinen tarve kokea elämä tarkoitukselliseksi ja tehdä tarkoituksellisia, hyviä tekoja. Franklilaisessa ajattelussa ihminen syntyy maailmaan hyvänä ja tahtoen tehdä muille hyvää. Tarkoituksellista on se, mikä on aidosti arvokasta. Aidosti arvokasta on se, mikä ei ole keneltäkään pois, vaan joka tekee maailmasta paremman paikan. Aidosti arvokasta voivat siksi olla esimerkiksi totuus, hyvyys, kauneus ja rakkaus. Kenenkään tehtävä ei kuitenkaan ole kertoa muille mitkä heidän arvonsa ovat. Omien arvojen selkeyttäminen on jokaisen omalla vastuulla, ja jokainen toimii arvojensa pohjalta, tiedosti omat arvonsa sitten tai ei; Timo Purjo toteaa, että eniten ihmiseen vaikuttavat tunteet ja arvot.

Nykyelämässä aidosti arvokas sekoittuu usein välinearvoihin. Kun vaikkapa jonkin maan hallitus kurjistaa ihmisten elämää säästääkseen rahaa, on rahan arvo ohittanut hyvinvoinnin arvon. Todellisuudessa raha on vain väline lisätä ihmisten hyvinvointia. Kun rahasta puhutaan itseisarvona, ovat arvot hukassa. Tarina rahaa itselleen kahmineesta uusrikkaasta ja hänen hölmistyneisyydestään sen äärellä, ettei elämä ole muuttunut yhtään tarkoituksellisemmaksi eikä mikään tunnu miltään, on kaikille tuttu. Frankl totesikin jo vuosikymmeniä sitten, että ihmisellä voi olla kaikki millä mällätä, muttei tarkoitusta jonka vuoksi elää. Tarkoituksettomuuden tunne on Franklin mukaan aikalaisvaiva ja altistaa eksistentiaaliselle tyhjiölle, joka ajaa ihmiset epätoivoon, addiktioihin ja jopa itsetuhoon.

Ihminen onkin taipuvainen kysymään elämän tarkoitusta. Mikä tarkoitus voi kaikella kärsimyksellä, arkisella tohinalla ja materialla olla, ellei se tarjoa täyttymystä? Elämän perimmäinen tarkoitus on kuitenkin ihmisen käsityskyvyn ylittävä. Voimme vain uskoa kosmiseen järjestykseen, jumalolentoihin tai arvoihin kaiken tarkoituksen lähteenä, tai voimme valita uskoa, että kaikki on vain mielivaltaista, vailla mitään perustavaa tarkoitusta. Jonkinlaisen uskon varaan on kuitenkin helpompi rakentaa hyvinvointia kuin fatalistisen asenteen varaan.

Ateistina hieman kadehdin uskossa eläviä ihmisiä, koska usko voi maadoittaa ihmisen tukevasti ja kriisit kestävällä tavalla. Oma intuitioni etsii kuitenkin kaikkein perimmäisintä mieltä maailmankaikkeuden rakenteista. Ajatus siitä, että olemme tulos massiivisesta kosmisesta prosessista ja olemme avaruudessa häviäviä ja kierrätettäviä hiukkasia, on minulle lohdullinen. Se tekee ihmisen tohinasta liikuttavaa ja kärsimyksestä suhteellista. Ajatuksen avulla saan etäisyyttä koko ihmiskunnan surulliseen tilaan ympäristöään saastuttavana, sotivana ja laumasieluisena olentona, joka sortuu arvottomiin valintoihin.

Etäisyyden saamista itseä vaivaaviin asioihin tai omaan kärsimykseen Frankl kutsui itseen etääntymiseksi (käännetään joskus myös itsen etäännyttämiseksi tai itse-etääntymiseksi). Itseys tulee näissä suomennoksissa ymmärtää ihmisen henkiseksi olemispuoleksi, ihmisen henkiseksi persoonaksi. Ihminen voi ottaa henkistä etäisyyttä tilanteeseensa ja suhtautua siihen objektivoivasti, ikäänkuin vaikeaa tilannetta ilman tunnelatausta kuvaava toimittaja. Tämä on kompleksisesti traumatisoituneelle haaste, koska traumatakaumat tuntuvat nielevän kokijansa kokonaan. Itse-etääntymisen mahdollistamiseksi tarvitaan siksi itsen vakauttamista, jotta henkiset voimavarat saadaan käyttöön.

Hetken tarkoitus ja tarkoitusreitit

Jos elämän kokonaistarkoitus on meiltä salassa, on käsinkosketeltavaa ja elämää rikastavaa tarkoitusta etsittävä muualta. Frankl opetti, että elämän tarkoitukset ovat jokaiselle henkilökohtaisia ja tilannekohtaisia.

Koska jokainen ihminen on täysin ainutlaatuinen, näyttäytyy jokainen valintatilanne elämässä meille kullekin erilaisena. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, omat rajoituksensa ja mahdollisuutensa. Jokaiselle ihmiselle on siksi jokaisessa tilanteessa löydettävissä juuri hänelle tarkoituksellisin, arvokkain valinta, jonka pohjalta toimia. Tarkoitus löytyykin siis hetkestä ja mahdollisimman arvopitoisten valintojen tekemisestä.

Tarkoituksen löytäminen kussakin tilanteessa on Franklin mukaan mahdollista kolmen tarkoitusreitin kautta: tarkoituksia löytyy arjessa arvokkaan tekemisestä, arvokkaan kokemisesta tai arvokkaasta asennoitumisesta. Voin valita tuottaa jotakin maailmaan käyttämällä lahjakkuuksiani. Voin pyrkiä kokemaan arvokasta uppoutumalla esimerkiksi luontoon tai taiteisiin tai muihin arvokkaisiin elämyksiin, tai voin omistaa huomioni toiselle ihmiselle.

Vaikein tarkoitusreitti on tarkoituksen löytäminen kärsimyksestä. Silloin kun mitään ei ole tehtävissä kärsimyksen poistamiseksi tai lieventämiseksi, joudun etsimään tarkoitusta muuttamalla asennoitumistani kärsimykseen. Voin esimerkiksi päättää radikaalisti hyväksyä kärsimyksen ja sinnitellä, tai voin käyttäytyä urheasti ja säästää läheisiäni kärsimyksessäni rypemiseltä tai voin oppia kärsimyksestä jotakin, jonka avulla tukea muita samalla tavalla kärsiviä.

Tarkoituksellisuus on näin läsnä jokaisessa päivässä ja kaikissa valinnoissa, joita teen. Ihminen on jatkuvassa uudeksi ihmiseksi tulemisen tilassa, ja valintamme ratkaisevat kuka olemme seuraavassa hetkessä. Elämän kokonaistarkoitus syntyy lopulta niistä kaikista valinnoista, joita elämän päättymiseen mennessä olemme tehneet.

Aina kun traumaoireeni lopulta antavat tilaa niistä etääntymiseen, pohdin tarkoitusta hyvin konkreettisesti. Mitkä arvojeni mukaiset valinnat ovat minulle tänään mahdollisia? Onko minun yksinkertaisesti palauduttava traumareaktioista, jotka ovat uuvuttaneet minut? Palautuminen on arvokasta, koska se mahdollistaa itsen suuntaamisesta arvokkaaseen. Onko minulla voimavaroja tehdä jotakin arvokasta, vaikkapa kirjoittaa artikkeli logoterapeuttisesta ajattelusta kompleksisesta traumasta kärisivien vertaisten tukemiseksi, koska minulla on henkisessäni kirkkaan ajattelun ja kirjallisen ilmaisun lahja? Jos voimavarat eivät riitä konkreettiseen tekemiseen asti, opiskelenko trauma-asioita ymmärtääkseni itseäni ja vertaisiani paremmin? Näiden asioiden opiskelu on helposti triggeröivää ja kuluttavaa, joten suuntaanko minulle luontaisen opiskelun intohimoni filosofiaan, jossa saan syleillä kysymyksiä perimmäisistä totuuksista? Vai onko päivä niin vaikea, että tänään yritän vain jotenkin kestää huomiseen asti tai lohduttaa itseäni. Joskus tarkoituksellisinta mitä voin valita, on ottaa palauttavat torkut. Vai toiminko esimerkiksi niin, että kun trauma-aktivaationi ovat kamalimmillaan, annan rakastavan puolison auttaa ja tukea minua, jolloin tarkoitus syntyy siitä, että hän saa tehdä hänelle tarkoituksellista puolisonsa auttamista.

Tämänkaltaisella reflektoinnilla tarkoitus on konkreettisesti läsnä arjessa, ja elämä tarjoaa pieniä täyttymyksen ja hyvän elämän kokemuksia traumatisoitumisen aiheuttamasta kärsimyksestä huolimatta. Perustana valintojen tekemiseen ovat arvoni, vahvuuteni, taipumukseni, intohimoni, rajoitukseni, konkreettiset mahdollisuuteni, ihmissuhteeni ja kapasiteettini.

Ihmisen arvohierarkia

Jokaisella ihmisellä on arvojen hierarkia, tiedosti hän sen tai ei. Parhaat eväät tarkoitukselliseen arkeen antaa oman arvohierarkian selkiyttäminen. Olen itse lähtenyt liikkeelle nk. platonisista arvoista — hyvyys, totuus, kauneus ja rakkaus — ja pohtinut mikä näistä nousee muiden yläpuolelle. Mikä arvo näistä on se, jonka toteuttaminen kaikissa valinnoissa on omatuntoni hyväksymää?

Omatunnon ääni otetaan logoterapeuttisessa ajattelussa vakavasti: se on välitön, pre-reflektiivinen intuitio siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Koska ihminen on kaukana täydellisestä, on hänen omatuntonsa erehtyväinen. Tämä ei kuitenkaan tee sen seuraamisesta ongelmallista. Erehtyväisyys on ihmisen kohtalo, ja kykymme tuntea syyllisyyttä huonoista valinnoista on arvokasta, koska se ohjaa tulevia valintojamme tarkoituksellisemmiksi. Omatunto oppii syyllisyydentunnosta. Syyllisyydentunto, erotuksena häpeästä, on siksi arvokas henkinen kyky.

Omatunto on syytä ottaa vakavasti myös siksi, että se voi kehottaa meitä toimimaan odotusten tai konventioiden vastaisesti, jos nuo odotukset ja konventiot ovat arvottomia. Tällaisten valintojen tekeminen ei ole helppoa. Asioiden tekeminen vain siksi, että niin on tapana tehdä, on sen sijaan helppoa — mutta se ei ole arvokasta. Arvokasta on se, missä ilmennät itseäsi autenttisesti. Kun olet autenttinen ja noudatat arvojasi, eksistoit väkevästi. Kun annat virran viedä antautumatta oman suuntasi pohtimiselle, vegetoit.

Arvoilla on siis olemassa hierarkia, josta joko on tietoinen tai ei. Omasta arvohierarkiasta on kuitenkin tärkeää olla tietoinen, koska elämä tarjoaa myös tilanteita, joista itselle kaikkein arvokkainta ei voi toteuttaa. Mikä on silloin se arvo, johon voin seuraavaksi nojata voidakseni elää tässä hetkessä arvokkaasti? Tähänkin kysymykseen joutuu jokainen itse vastaamaan.

Onko universaaleja arvoja?

On syytä tarkentaa, että Franklin ajattelu ei ole arvosubjektiivista. Emme voi vain päättää, että esimerkiksi raha on kaikkein arvokkainta ja että hyvä elämä on sen perässä juoksemista. Arvokkain paljastuu meille vain kun reflektoimme arvoja ja tarkoituksia epäitsekkäästi. Aidosti arvokkaat asiat näyttäytyvät yleisinhmillisinä. On vaikeata kuvitella kulttuureja, joissa arvokasta ei olisi totuus, kauneus, hyvyys tai rakkaus. Mieleeni tulee kyllä yksilöitä, jotka eivät näytä heijastavan näistä arvoista ensimmäistäkään (esimerkiksi Yhdysvaltain meneillään olevan presidenttikisan ympäriltä), mutta kulttuurisesti on vaikea ajatella näitä arvoja muuten kuin universaaleina. Poikkeuksen muodostavat diktatuuriset hallintomallit eivät ole kulttuureita tarkoittamassani mielessä; ne ovat yksinkertaisesti arvotonta mielivaltaa ja julmaa itsekeskeistä fasistista politiikkaa.

Mitä hyvyys, kauneus, totuus ja rakkaus tarkoittavat — miten nämä arvot määritellään tyhjentävästi? Tähän en voi tietää vastausta, koska arvot sinänsä ovat lopulta ihmiselle transsendentteja, käsityskyvyn ylittäviä. Voimme kurottua arvoja kohden, mutta emme koskaan saa selville, mitä on esimerkiksi rakkaus itsessään, täydellinen rakkaus. Tiedämme vain ihmisen rakkaudesta, joka aina on vajavaista, koska ihminen on vajavainen. Mutta pyrkimys lähemmäs rakkaudellisuutta itseään on aina tarkoituksellista ja arvokasta.

Filosofialle ominaista on se, että tärkeintä on löytää hyviä kysymyksiä ja etsiä niihin omalle ihmiskäsitykselle ja maailmankuvalle suotuisia vastuksia. Arvokysymykset ovat sinun ja omatuntosi välinen asia. Olet vastuussa kaikista valinnoistasi ja siksi myös siitä, mitä pidät aidosti arvokkaana.

Omien arvojen ja tarkoitusten selkiyttäminen

Omia arvojaan ja tarkoitusorientaatiotaan voi alkaa selkiyttämään esim. seuraavan kaltaisilla kysymyksillä, jotka kaikki antavat vihjeitä siitä, minkä sinä koet olevan arvokasta:

Ketkä ovat roolimallejasi? Roolimalli voi olla todellinen, historiallinen tai kuvitteellinen henkilö tai hahmo. Millaisia ominaisuuksia hänessä ihailet? Miten voisit toteuttaa tai jalostaa itsessäsi näitä ominaisuuksia?
Jokainen törmää elämässään toksisiin ja toisaalta rakastaviin ihmisiin. Miten rakastavat ihmiset ovat auttaneet sinua? Voisitko sinä olla avuksi muille vastaavilla tavoilla? Millaisilla pienillä askeleilla pääsisit alkuun?
Mitkä ovat sinun vahvuuksiasi, lahjojasi ja voimavarojasi? Miten pääset käyttämään niitä arjessa? Jos et käytä niitä arjessa, minkä pitäisi muuttua, jotta voisit käyttää lahjojasi enemmän?
Mitkä asiat sytyttävät sinussa intohimoa? Koetko kuvataiteen, musiikin, kirjallisuuden tai vaikkapa luonnon tai matkakohteet poikkeuksellisen syvästi? Oletko kokenut pyhyyden tunteen jonkin kokemuksen äärellä?
Millaiset sanat, sanonnat, runot tai muut tekstit koskettavat sinua niin syvästi, että palaat niiden äärelle uudestaan ja uudestaan?
Puhutteleeko kehollinen oleminen ja suorittaminen sinua erityisesti? Oletko intohimoinen kuntoilija tai vaikkapa vuorikiipeilijä?
Mitä olet hyvä tekemään käsilläsi? Mitä koet kun olet saanut jotain käsilläsi aikaiseksi?
Onko asioiden opiskelu sinulle palkitsevaa? Mitä rakastat opiskella? Mitä opintovalintasi kertovat sinusta?
Mikä työelämässä saa sinut syttymään? Mistä saat draivia?
Miten käytät vapaa-aikaasi? Teetkö jotain epäitsekkäistä syistä? Osallistutko vapaaehtoistoimintaan?
Jos et ole työelämässä, mitä asioita haluaisit saada aikaiseksi, jos sinulla olisi rajattomasti aikaa, jaksamista ja resursseja?
Joskus näemme painajaisia ja joskus unia, jotka ovat niin ihania, että haluaisimme heti nukahtaa uudestaan. Mitä sinun ihanissa unissasi tapahtuu?
Mikä virkistää sinua, mikä tuottaa sinulle mielihyvää? Koetko erityistä täyttymystä joissakin tilanteissa tai jotakin tekemällä?
Kuvittele ihanneyhteiskunta tai yhteisö. Mitkä asiat siinä ovat toisin yhteiskunnasta tai yhteisöstä, jossa nyt elät? Miten voisit muuttaa nykyistä yhteiskuntaa tai yhteisöäsi edes hieman ideaalikuvasi mukaiseksi?
Millaisten ihmisten seurassa viihdyt parhaiten, millaisia he ovat?
Millainen ihminen haluaisit olla, jos mitään rajoituksia ei olisi? Mitä tuosta mielikuvasta voisi toteuttaa pienen askeleen verran?
Miten ja mistä asioista haluat, että sinut muistetaan kun aika jättää? Millainen olisi sinusta kirjoitettu muistokirjoitus? Keitä hautajaisissa olisi läsnä?

Jos sinulla on traumojen värittämä negatiivinen käsitys itsestäsi, ihmisestä yleensä ja elämästä, saattaa traumaperäisten käsitysten haastaminen mitä-jos-kysymysten kautta auttaa:

Mitä jos ihminen onkin hyvä, ja minä hyvä muiden joukossa?
Mitä jos maailmassa onkin jokin tarkoitus, kaaoksen ja mielivallan sijaan?
Mitä jos voinkin muokata situaatiotani huomattavasti enemmän kuin olen kuvitellut?
Mitä jos minulla onkin enemmän taitoja ja voimavaroja kuin olen huomannut?
Mitä jos menneisyydessäni olikin hyvää ja tarkoituksellista, jota en ole muistanutkaan?
Mitä jos voinkin rakastaa ja olla rakastettava?

Kaikissa näissä kysymyksissä on potentiaa havainnollistaa sitä, että sinun arvohierarkiasi näkyy jo sinun elämässäsi ja ajattelussasi. Mitä pidemmälle konkretisoit ja tiivistät asioita, joita pidät aidosti arvokkaina, sitä enemmän elämäsi tuntuu tarkoitukselliselta ja sitä paremmin ja vastuullisemmin pystyt tekemään valintoja niin suurissa elämän tienhaaroissa kuin arjen konkreettisissa pikkuvalinnoissa — ja myös kärsimyksen ollessa läsnä.

Arvohierarkia on myös elämäntilanteen mukaan elävä kokonaisuus. Kriisi tai uusi mahdollisuuksia täynnä oleva elämäntilanne voi nostaa etualalle arvon, joka ei aiemmin ole ollut sinulle keskeisin.

Omassa elämässäni arvot ovat tällä hetkellä läsnä kiteytetysti seuraavasti:

Opiskelen traumatisoitumiseen liittyviä asioita, jotta voisin jakaa tietoa ja myöhemmin mahdollisesti tehdä vertaistukityötä ja näin tuoda hyvää maailmaan.
Musiikki on suuri intohimoni. Minulla on vielä rajattomasti syvästi koskettavaa musiikkia löydettävänä ja pöytälaatikko pullottaa sävellyksiä, jotka odottavat toteuttamistaan. Saan musiikin kautta suoran yhteyden kauneuden arvoon, joka koskettaa minua ydintäni myöten. Musiikin tekijänä tutkin musiikin perimmäisiä totuuksia analysoimalla musiikkia.
Filosofiaa opiskelemalla etsin totuutta ihmisenä olemisesta. Haluan myös ymmärtää paremmin itseäni ja sitä, miksi ja miten jokainen elämä on mittaamattoman arvokas.
Puolisoni ja rescue-kissojemme rakkautta täynnä oleva perhe on minun turvani ja tarjoaa enemmän täyttymystä kuin mikään muu elämäntilanne, jossa olen ollut. Vaikeimpinakin aikoina tiedän, että on mahdollista voida paremmin kun ympärillä on niin paljon rakkautta.

Näin hyvyys, kauneus, totuus, elämä itsessään ja rakkaus ovat arvoina läsnä arjessani. Juuri nyt olen valinnut käyttää aikaani tämän blogin kirjoittamiseen, koska se on intuitiivisesti tuntunut tarkoituksellisimmalta valinnalta. Pyrin sitä tekemällä toteuttamaan hyvyyden arvoa. Näin arvoni, tarkoitukseni, valintani ja toimintani kietoutuvat yhteen. Elämä on tarkoituksellista heti, kun saan oireeni hallintaan ja tartun tarkoitusten toteuttamiseen.

Mikä siis on traumojen ja kärsimyksen tarkoitus?

Elämässä väistämättömän kärsimyksen suhteen franklilainen ajattelu on realistista ja pragmaattista. Kärsimystä poistetaan ja lievennetään aina silloin kuin se on mahdollista. Ja kun elämäntilanne on sellainen, että kärsimykselle ei ole yhtään mitään tehtävissä, pyritään löytämään tarkoituksellinen, arvokas asenne sitä kohtaan.

Viktor Franklin ystävä ja logoterapian oppeja Yhdysvalloissa laajalti jakanut Joseph Fabry tiivistää logoterapeuttista asennetta seuraavasti:

Vaihtoehtoja on aina olemassa.
Käyttäytymistään voi muuttaa.
Kaikista elämäntilanteista on löydettävissä tarkoitusta.
Elämä on tarkoituksellista kaikissa tilanteissa.
Jotakin myönteistä on löydettävissä kaikissa tilanteissa.
Tarkoitusmahdollisuuksia löytyy myös virheistä, epäonnistumisista, sairastelusta ja peruuttamattomista menetyksistä.

Traumatisoituneina tulemme helposti oirekokonaisuutemme nielemäksi. Luemme verkosta tietoa traumoista, keskustelemme vertaisten kanssa ja käymme terapiassa. Kaikki nämä kohtaamiset saattavat pyöriä enemmän tai vähemmän menneisyyden haamujen ja niiden aiheuttamien haavojen ympärillä. Logoterapiassa ajatellaan, että tämänkaltainen täydellinen samastuminen diagnoosiin on iatrogeeninen haitta, hoidon epätoivottu vaikutus. Me olemme enemmän kuin traumamme. Minä kannan traumoja, mutta minä en ole vain traumatisoitunut ihminen.

Patogeeninen, eli vikoja, puutteita, oireita ja diagnooseja korostava lähestymistapa ei edusta parasta mahdollista ymmärrystä siitä, miten traumatisoituneet tulevat parhaiten autetuksi. Parasta tietoa edustava lähestyminen toki hoitaa hoidettavissa olevia asioita, mutta se on ytimeltään salutogeeninen, eli yksilöllisiä vahvuuksia, mahdollisuuksia, taitoja ja arvoja korostava. On ilmeistä, että logoterapia lähestyy kärsimystä salutogeenisesti, ja on valitettavaa, että traumoja hoidetaan yleisesti patogeenisesti.

Ne resurssit, jotka tarvitsemme mennäksemme elämässä omannäköistä tietä eteenpäin traumoista huolimatta ovat jo meissä ja henkisessämme. Voimme tarvita apua, herättelyä tai inspiraatiota, mutta jokaista elämää voi muokata omien arvojen näköiseksi riippumatta kärsimyksestä. Tärkeää on oivaltaa, että jokaisesta kauhujentäyteisimmästäkin henkilöhistoriasta löytyy traumojen lisäksi jotakin muistamisen arvoista — jonkun hyvyys, jokin kaunis, jokin totuus, rakkautta, tai kenties pyhyyden kokemus tai syvän inhimillisyyden todistaminen. Frankl näki tämän kirkkaasti keskitysleireillä.

Viktor Frankl nimesi työnsä suoraksi jatkajaksi oppilaansa, psykologian tohtori Elisabeth Lukasin. Lukas kirjoittaa kärsimyksen tarkoituksesta (käännös ja korostus oma):

“Monet ovat todistaneet ihmisiä, jotka ovat kääntäneet kärsimyksen saavutuksiksi löytämällä tarkoituksen kärsimyksestä, ja näin vakuuttaneet meidät [kärsimyksen tarkoituksen mahdollisuudesta]. He näyttävät, että kärsivä ihminen, paremmin kuin kukaan muu, voi tarjota toivoa ja lohtua muille.”

Lopulta sinun kärsimyksesi tarkoituksen selvittäminen palautuu sinulle itsellesi. Jokainen on vastuussa myös siitä, miten hän kärsii. Vain sinä voit löytää oman kärsimyksesi tarkoituksen. Vaikka alkuun voi tuntua lohduttomalta ja mahdottomalta yrittää löytää omasta tilanteestaan mitään tarkoituksellista, koeta vakauttamisen avulla saada yhteys henkiseen ja eheään itseesi, ota etäisyyttä tilanteeseesi ja näe mennyt, nykyinen ja tuleva täynnä tarkoitusmahdollisuuksia. Sitoudu selkiyttämään ja toteuttamaan arvojasi, se auttaa matkalla eteepäin.

Olen kiinnostunut kuulemaan ajatuksiasi tässä esitetyistä asioista. Voit lähestyä minua Facebook-sivuni kautta tai sähköpostilla. Katso yhteystiedot.

“Say yes to life, despite everything.”
Sano elämälle kyllä, kaikesta huolimatta.
— Viktor Emil Frankl

Lähteet

Fabry Joseph (2021) Guideposts to Meaning — Discovering What Really Matters. Purpose Research.

Frankl, Viktor (2008) Logoterapia — avain mielekkääseen elämään. Lyhytterapiainstituutti. Hyvä käännös Franklin teoksesta Will to Meaning, joka löytyy myös Kindlelle.

Frankl, Viktor: Man’s Search for Meaning. Kirjasta on useita laitoksia. Kirja on myös käännetty suomeksi nimellä Ihmisyyden rajalla. Suomennos on heikko. Ruotsinkielinen käännös Livet måste ha mening, on hyvä.

Frankl, Viktor (2000) Recollections — An Autobiography. Basic Books. Saatavissa Kindlelle.

Lukas, Elisabeth (2014) Meaning in Suffering — Comfort in Crisis Through Logotherapy. Purpose Research.

Purjo, Timo (2012) Tie arvopitoiseen ja tarkoituksentäyteiseen elämään. Purros.

Rauhala, Lauri (2020) Henkinen ihminen — Henkinen ihmisessä & ihmisen ainutlaatuisuus. Gaudeamus.

Rhoton, Robert & Gentry J. Eric (2021) Trauma Competency for the 21st Century — A Salutogenic ”Active Ingredients” Approach to Treatment. Outskirts Press.