Sain lukijalta kysymyksen siitä, voiko traumatisoitumisesta johtuvalle vaikealle koko elämän lamaantuneisuudelle tehdä jotakin. Kysymys on hyvä ja vaikea, ja se koskettaa minua henkilökohtaisesti, koska kärsin itsekin ajoittaisesta täydellisestä lamaantumisesta. Vaikka alkuperäisestä traumadiagnoosistani on jo 18 vuotta ja takana on 15 vuoden terapia, ja käytän edelleen psyykelääkkeitä, ja olen periksiantamatta etsinyt koko parinkymmenen vuoden ajan keinoja pärjätä oireideni kanssa paremmin.
Koko elämän pysähtymiselle lamaantumiseen voi olla monia syitä ja aluksi olisi tietysti suljettava pois lääketieteelliset syyt lääkärin kanssa.
Traumaoireena lamaantuminen on kuitenkin yksi klassisista traumakokemuksista. On tärkeää muistaa alusta asti, että traumareaktiot kuten lamaantuminen eivät ole merkkejä siitä, että niitä kokevassa olisi jotakin vikaa. Päinvastoin, traumareaktiot ovat biologisesti mielekkäitä ja kehittyneet meille siksi, että niillä on ollut evoluutiossa lajia suojeleva vaikutus. Häpeään ei siis ole syytä, jos kokee lamaantumista; kysymyksessä ei ole heikkotahtoisuus eikä laiskuus.
On kahdenlaista traumaan liittyvää lamaantumista, joille annan tässä nimet jäätyminen (freeze) ja säästöliekki (shutdown).
Jäätyminen tapahtuu kun kokee hengenvaarallisen uhan tai traumatakauma palauttaa mieleen kokemuksen aiemmin koetusta hengenvaarallisesta tilanteesta. Jäätymisessä kehoon pakkautuu purkamatonta energiaa. Keho on energisoitunut taistelemaan tai pakenemaan äärimmäisellä voimalla, mutta hengenvaaran takia keho jäätyy, eikä kykene toimimaan. Jäätyminen on valtavan ahdistavaa ja keho tahtoo täristä — se pyrkii purkamaan energiaa jotenkin. Jäätyminen on yleensä suhteellisen hetkellistä ja siitä palautumista voi nopeuttaa antamalla energian vapautua esim. antamalla kehon täristä kunnolla tai tekemällä riuska lenkki tai voimakävely.
Onkin surullista, että kehon luonnollista tapaa purkaa sympaattisen hermoston energiaa, tärinää, pyritään usein estämään, koska sitä hävetään. Mutta tärinä on ystävä, se tapahtuu syystä: se vapauttaa patoutunutta energiaa. Tärinän voiman voi nähdä luontodokumenteista, joissa hengenvaarasta palautuva nisäkäs ravistelee itsestään stressienergian pois.
Kun minulle tapahtuu jäätymistä, huomaan sen valtavasta ahdistuksesta ja siitä, että minulla on tarve aktivoitua jotenkin — ihan sama miten. Kuitenkin on vaikea toteuttaa mitään suunnitelmallista, koska trauma-aktivaatiot alentavat kykyä toiminnanohjaukseen. Kuten traumareaktioita oivallisesti selittävän polyvagaalisen teorian isä Stephen Porges sanoo: stressireaktiossa oleva ihminen ei ole suuri ajattelija. Tämä on luonnon laki: kun traumareaktio valtaa kehon, kaikki energia ohjautuu hengissäselviämiseen, ei suunnitteluun tai ajatteluun. Siksi jäätyneen kanssa neuvottelu ei ole välttämättä erityisen hedelmällistä.
Huomaan jäätymisen siitä, että olen valtavan ahdistunut ja jalkani ovat levottomat ja heilutan niitä jatkuvasti. Lihakset ovat jännittyneet ja pinna uskomattoman kireällä. En kykene toimimaan. Olen selaavinani kännykkää tai katselevinani telkkaria. Tai sitten valitsen yhden kapean asian, jota teen hirvittävällä intensiteetillä. Minulle kirjoittaminen on niin luonnollinen toiminto, ettei se juuri vaadi henkistä energiaa, joten voin kirjoittaa vaikeitakin asioita auki jäätymisen tilassa. Ulospäin tämä näyttää tietysti vain keskittyneeltä ja intensiiviseltä tekemiseltä, mutta kokemus on pakonomainen ja hyvin tuskallinen. Jos onnistun lähtemään riuskalle kävelylenkille — mikä onnistuu tavattoman harvoin koska ahdistus ei kutsu altistamaan itseä ulkomaailmalle — olo voi helpottua merkittävästi.
Jäätymisestä tie ulos on siis toiminta, joka purkaa energiaa.
Mutta kysyjän muotoilu viittaa siihen, että puhumme kehon ja mielen menemisestä säästöliekille. Säästöliekki näyttää menevän päälle tilanteissa, joissa elämä on pitkän aikaa ollut liian kuormittavaa. Se lienee siis taustatekijä silloinkin kun puhutaan ns. loppuunpalamisesta.
Säästöliekissä keho alkaa säästämään energiaa. Keho tuntuu painavalta ja raskaalta liikuttaa, eikä lihaksissa ole energiaa. Mielessä ei tapahdu juuri mitään. Olo voi olla näköalaton ja toivoton. Säästöliekki voi kestää hyvin pitkään: viikkoja, kuukausia, vuosia.
Kun koen säästöliekin, saatan kömpiä mitään miettimättä sänkyyn ja vain maata siinä kokematta mitään. En nuku, enkä ole hereilläkään. Havahdun vasta kun ruumiinosieni puutumisesta aiheutuva kipu käy riittävän kovaksi. Säästöliekkiin liittyy helposti häpeää ja syyllisyyttä. Olen huono ihminen, koska en saa edes suihkussa käytyä, saati että kantaisin korteni yhteiskunnan kekoon. Olen peruuttamattomasti rikki ja toivon, ettei kukaan näe surullista tilaani, koska sitä ei kukaan voisi ymmärtää. Koen itseni säästöliekillä ainoaksi ulkoavaruuden olioksi normaalia elämää viettävien ihmisten keskellä.
Säästöliekistä ei riuhtaista itseä irti tahdonvoimalla tai ”ottamalla itseä niskasta kiinni”. Päinvastoin, jos yrittää liian riuskasti pistää itsensä ja elämänsä kuntoon, se ylittää takuuvarmasti voimavarat ja jäätyminen palaa miltei samantien. Perusta palautumiselle parempaan toimintakykyyn on, että voi kokea olevansa turvassa. Siksi on lupa ja velvollisuus tehdä asioita, jotka tuottavat turvaa ellei jopa mielihyvää, vaikka ne kuinka vähän vastaisivat muiden odotuksia.
Tärkeintä on itsemyötätunto. Jos pystyy näkemään että kokee jotakin luonnollista sen seurauksena, että elämä on ollut kovaa, ja voi antaa itselle luvan kokea vaikeitakin ajatuksia ja tuntemuksia, ollaan jo pitkällä palautumisen tiellä. Kääntäen, jos joku päättää sanoa säästöliekillä olevalle ihmiselle ”kyllä sä pystyt” ja ”kerran se vaan kirpaisee” tai vastaavia elämänviisauksia, lopputulos on todennäköisesti päinvastainen. Vaatimuksia ja epäempaattista ”kannustusta” tarjoava ihminen tulkittuu vaaraksi ja lamaantumisreaktio syvenee.
Säästöliekistä tullaan takaisin ihmisten ilmoille mikroaskelin. Jos ei ole kuukauteen käynyt suihkussa, niin pystyisikö käymään kerran viikossa? Jos nukkuu 14 tuntia päivässä, voiko toiset päikkärit yrittää jättää väliin? Liikaa nukkuminen on ymmärrettävää, koska keho kutsuu siihen, eikä elämässä tunnu olevan mitään millä olisi väliä. Mutta jos nukkuu suurimman osan päivästä, unen palauttava voima häipyy ja liiallinen uni alkaa ruokkia pysyvää alivireyttä.
Logoterapeuttina uskon, ettei mikään saa ihmistä sängystä ylös niin hyvin kuin tarkoituksellinen tekeminen. Jos on intohimo jotakin asiaa kohtaan, niin voiko intohimon pariin palata, ihan miten pienellä tavalla tahansa? Jos rakastaa lukemista, voiko lukea uudestaan koskettaneen kirjan? Jos rakastaa ruoanlaittoa, voiko tehdä pienen ja herkullisen aterian silloin tällöin? Säästöliekilläkin on lupa nauttia ja lupa ilahtua. Ja on lupa jopa nauraa. Pieninkin huvittava asia voi tarjota merkittävän helpotuksen synkkään päivään ja itse käytän hyvinkin mustaa huumoria nähdäkseni kuormittavan elämän pienen etäisyyden päästä.
Terapiaklisee kuuluu, että meidän hermostomme on viritetty kanssakäymiseen muiden kanssa: we are wired for connection. On totta, että yksinäisyyden tunne on yksi raastavimpia inhimillisiä kokemuksia. Ja samalla säästöliekki tuntuu tekevän yhteydestä sulan mahdottomuuden ja vuorovaikutuksista pelkkiä energiaimureita.
Mutta voiko silti saada jonkin yhteyden maailmaan jotenkin? Koen itse, että luovassa työssä olen yhteydessä maailmaan, vaikken olisikaan tekemisissä suoraan jonkun ihmisen kanssa. Kun otan kitaran syliin, olen osa koko sitä inhimillistä jatkumoa, joka on antanut minulle sävelkieleni aihiot. Kun kirjoitan, kirjoitan maailmaan, vaikka kukaan ei lukisi.
Sosiaalinen media on lähtökohtaisesti kehittynyt melko epäterveeksi, mutta etsimällä löytyy kyllä vertaisten ryhmiä ja palstoja, joilla tuki on aitoa. Sellaisia on Suomessa tarjonnut esim. Trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry.
Tehokkaimpia tapoja sietää omaa kärsimystä on tukea muita kärsiviä heidän haasteissaan. En antaisi mistään hinnasta pois kontaktia ystävääni joka kärsii samoista oireista kuin minä. Kukaan maailmassa ei ymmärrä minun kokemuksiani yhtä hyvin kuin hän ja koen, että elämälläni on tarkoitusta kun voin tarjota kuulevan korvani hänelle.
Eläinten seura on palauttavaa, eikä kuormita kuten ihmiskontaktit. Jos ei voi itse pitää lemmikkiä, voiko vierailla jollakin eläintilalla, jolla pääsee kontaktiin eläinten kanssa? Voiko käydä koiranäyttelyissä tai kissakahvilassa?
Joskus mikään ei ole mahdollista kun on säästöliekillä. Yrityksistä huolimatta maailma näyttäytyy vieraana ja omat mahdollisuudet mitättömiltä. Silloin tarkoituksellisinta voi olla yksinkertaisesti se, että yrittää pitää yllä uskoa siihen, että mikään ei kestä loputtomiin.
Olin koko viime vuoden säästöliekillä. Se oli äärettömän synkkää ja raskasta. Mutta lopulta koin pohjakosketuksen kun sain liikkumattomuudesta sydänoireita, jotka veivät ensiapuun ja sitten perusteellisiin tutkimuksiin. Tuosta kriisistä jokin liikahti sisälläni, ja aloin ottaa pala kerrallaan elämäni takaisin. Tänä vuonna olen kirjoittanut kaksi kirjaa, joista kylläkin puolitoista jäätyneessä tilassa. Mutta silti. Olen palannut tarkoituksellisen tekemisen pariin ja sairaseläkeläisen elämäni on riittävän hyvää jäätymisistä huolimatta.
Elämällä on aina jotakin tarjottavaa vielä. Ja muutos tapahtuu jossakin vaiheessa. Joskus se tapahtuu itsestään ja joskus se tulee kriisin muodossa. Ja kananaskel eteenpäin voi olla pieni ihmiskunnalle, mutta jättiharppaus säästöliekillä olevalle.
Vastaan mielelläni lukijoilta tuleviin kysymyksiin! Kysymyksiä voi lähettä Facebook-ryhmässä Traumasta henkiseen kasvuun, tai sähköpostilla osoitteella traumainfo.fi@gmail.com.