Dissosiaatio

Edellisessä blogiartikkelissa esitetyssä dysregulaatioitnutta hermostoa kuvaavassa oireluettelossa on mukana myös dissosiatiivisia oireita, mutta dissosiaatiota on syytä tarkastella myös erikseen ja tarkemmin. Dissosiaatio on niin keskeinen ilmiö traumatisoitumisessa, että Bessel van der Kolk kutsuu sitä traumatisoitumisen perusolemukseksi. Dissosiaation ajatellaan olevan jatkumo, jonka toisessa päässä on normaaleja jokapäiväisiä ilmiöitä ja kokemuksia, ja toisessa päässä on epätavallisia, usein kokijalleenkin hämmentäviä tajunnan tiloja:

“Lievät dissosiatiiviset oireet ovat hyvin tavallisia. Niitä voi ilmetä esimerkiksi silloin, kun ihminen ajaa autoa pitkään. Hän voi suoriutua liikenteessä moitteettomasti ja samalla ajatella aivan muita asioita. Tällöin toiminta ja havainnointi (auton ohjaaminen) ja osa ajattelusta lohkoutuvat toisistaan erilleen. Tavallisia harmittomia dissosiatiivisia tilanteita ovat päiväunelmiin vaipuminen, taide-elämykseen uppoutuminen tai ääriponnistuksissa kehon kokeminen konemaisena. Hieman voimakkaampia mutta silti normaaleja dissosiatiivisia oireita esiintyy usein unen ja valveen rajamailla, stressitilanteissa, läheisen ihmisen kuoleman jälkeen, päihtyneenä tai voimakkaan emotionaalisen kokemuksen yhteydessä. (…) Traumaattisissa tilanteissa turvattomuus ja avuttomuus ylittävät ihmisen psyykkisen sietokyvyn. Silloin ihmisen mieli puolustaa itseään monin tavoin, joskus luomalla dissosiatiivisen tilan. Lyhytkestoisena se palvelee ihmisen psyykkistä selviytymistä, mutta pitkäkestoisena se sitoo henkisiä voimavaroja ja altistaa muulle psyykkiselle sairastamiselle.” (Bessel van der Kolk)

Dissosiaation voi kuvata tietoisuuden ulkopuolella tapahtuvaksi prosessiksi, jossa ihminen irtaantuu olosuhteista psykologisesti silloin kun fyysinen pakeneminen ei ole mahdollista. Dissosiaatiossa ihmisen tajunnallisuus on perustavasti toisen laatuista: hänen identiteettinsä voi hämärtyä, ja normaali muistojen muodostuminen estyy. Dissosiaation prosesseja ovat mm. derealisaatio (“tätä ei tapahdu, tämä ei ole totta”) ja depersonalisaatio (“en ole tässä läsnä, en tunne mitään”).

Dissosiaatio-oireiden voi myös ajatella olevan joukko opittuja käyttäytymismalleja, jotka ovat syntyneet pyrkimyksestä kestää traumojen aikana tapahtunutta. Kaltoinkohdeltu lapsi turvautuu biologisiin puolustusmekanismeihin selviytyäkseen liiallisesta stressistä sulkemalla stressaavan tapahtuman mielestään. Aikuisiällä dissosiaatio voi näkyä vaikeiden tunteiden äärimmäisenä lokeroimisena niin, että ihminen ikään kuin elää kahta elämää: yhtenä hetkenä normaalia valvetilaa, ja toisessa hetkessä kauhujen ja ylivoimaisten tunteiden dominoivaa elämää.

Traumatutkijat Frewen & Lanius kuvaavat dissosiaation tapahtuvaksi neljällä jatkumolla, jotka ovat: aikatietoisuus, ajattelu, kehotietoisuus ja emootiot. Dissosiaatiota esiintyy kullakin jatkumolla sitä todennäköisemmin, mitä pidempään traumaattinen stressi on jatkunut. Todennäköisyyttä lisää myös kehityksellinen traumatisoituminen. Dissosiaatiota on siis eriasteista, ja mitä vaikeampaa se on, sitä harvinaisempaa se on.

Aikatietoisuuden osalta ihminen voi dissosiaatiossa kokea ajankulun epäjatkuvaksi (“aikaa katoaa”). Ajankulku voidaan kokea myös nopeutuneena tai radikaalisti hidastettuna. Aika voi tuntua myös itsepintaisesti kertautuvalta, kun traumatisoitunut elää traumamuistoja yhä uudelleen. Traumamuistamisessa tämä hetki ja mennyt elämä sekoittuvat toisiinsa.

Ajattelussa dissosiaatio voi näkyä niin, että elämä ei näyttäydy koherenttina narratiivina, vaan pirstoutuneina mielikuvina elämän kulusta. Mielikuvien välissä on pelkkää tyhjää (amnesia). Dissosiaatiossa ihminen voi kokea, että se mitä tapahtuu, ei tapahdu hänelle itselleen, vaan hän voi ikään kuin katsella tilannetta vaikkapa katon rajasta. Ihminen ei ehkä koe itse toimivansa tilanteissa. Ihminen voi myös esim. kuulla kaltoinkohtelijoidensa ääniä sättimässä itseään, mikä sekin hämärtää jatkuvan identiteetin kokemista.

Kehotietoisuus voi olla dissosiaatiossa vääristynyttä. Ihminen voi kokea irtaantuvansa ruumistaan ja katsella tilannettaan kuin toisen ihmisen kehosta käsin. Keho ei ts. tunnu omalta keholta. Kehollista dissosiaatiota edustavat myös kehokokemukset, joille ei löydy mitään syytä (ns. konversio-oireet) tai osan ruumiista kokeminen vieraaksi (“nämä eivät ole minun käteni”). Jos kehoa ei koe kokonaiseksi ja omaksi, voi tämä ilmetä esim. koordinaatio-ongelmina, tai työläänä tai “robottimaisena” liikkumisena. 

Emotionaalisesti dissosiaatio voi näkyä kaiken kokemisena negatiivisesti värittyneeksi (esim. itsepintaiset ja intensiiviset pelon, häpeän ja syyllisyyden tunteet). Lisäksi ihminen voi kokea, ettei hän itse enää “ole paikalla” kun hän joutuu vaikkapa raivon valtaan. Raivoava toimija on joku muu kuin minä. Toisaalta dissosiaatio voi näkyä myös tunne-elämän latistumisena tai kyvyttömyytenä kokea yhtään mitään, tai kyvyttömyytenä tunnistaa ja kuvata omia tunteitaan (ns. aleksitymia). 

Kuten dysregulaatio-oireet, ovat myös dissosiatiiviset oireet ymmärrettävissä niiden taustalla olevia autonomisen hermoston tiloja vasten. Näitä tiloja ja autonomisen hermoston psykofysiologiaa ylipäätään kuvataan tarkemmin toisaalla tässä blogissa.

Olen itse kokenut laajasti dissosiaatiota elämäni aikana. Esim. kansakoulussa tunnit tuntuivat menevän ohi ilman, että olin mitenkään paikalla. Muistan opettajan toistuvasti havahduttaneen minua “palaamaan paikan päälle” kun dissosioin tuntien aikana. Olen viettänyt paljon aikaa päiväunelmissani, ollen pitkiä aikoja irti ympäröivästä todellisuudesta. Olen saattanut saada raivokohtauksia tai kokenut ylivoimaisia tunteita, joita itse en ole lainkaan ymmärtänyt tai kyennyt perustelemaan jälkikäteen. Olen kokenut kehoni tyystin vieraaksi, ja edelleenkin koen paljon kipua, jolle ei ole selvää elimellistä syytä. Olen toiminut luennoijana vuosikymmenet kuin katsellen itseäni luokan perältä, olematta täysin läsnä, luennoiden automaattivaihteella. Aikaa minulta on kadonnut vuosia, ja vieläkin säpsähtelen “hereille” oltuani pitkän ajan paikoilleni jäätyneenä, ajattelematta mitään, kunnes kehoni osat ovat ilmoittaneet itsestään puutumisesta aiheutuvalla kivulla. Olen kokenut identiteettini epäselväksi ja hauraaksi suurimman osan elämääni. Olen kokenut itseni peruuttamattoman toisenlaiseksi kuin muut ihmiset, avaruusolioksi ihmisten keskuudessa. Ihmisten parissa olen erityisesti kokenut tarpeelliseksi suojautua ylivirikkeiseltä ympäristöltä turruttamalla itseni alkoholilla.

Dissosiaation vaikutukset voivat siis olla laaja-alaisia ja kauaskantoisia, kun pitkiä aikoja omaa elämää jää kokonaan elämättä, tai oma elämä ei tunnu omalta, tai ei koe yhteyttä muihin ihmisiin.

Jokainen kuitenkin kokee jonkinasteista dissosiaatiota. Harmittomimmillaan se on uppoutumista haaveisiin tai vaikka kitaran soittamista automaattipilotilla. Mutta jos dissosiaatio-oireet ovat elämää tai hyvinvointia uhkaavia, on ammattiapu lähes poikkeuksetta tarpeen. Vaikeasta ja häiritsevästä dissosiaatiosta oppii vain aniharva itsenäisesti pois. Lue lisää avun pariin hakeutumisesta.

Lähteet

Courtois, Christine (2014) It’s Not You, It’s What Happened to You – Complex Trauma and Treatment. Telemachus Press. Kindle-versio.

Frewen, Paul & Lanius, Ruth (2015) Healing the Traumatized Self: Consciousness, Neuroscience, Treatment. Norton. Kindle-versio.

Kolk, Bessel van der (2015) The Body Keeps the Score – Brain, Mind and Body in the Healing of Trauma. Penguin. Kindle-versio. 

Rovasalo, Aki (2021) Dissosiaatiohäiriöt. Lääkärikirja Duodecim. URL: https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00360. Viitattu 5.6.2024.

Schwartz, Arielle (2016) The Complex PTSD Workbook – A Mind-Body Approach to Regaining Emotional Control and Becoming Whole. Callisto. Kindle-versio.