CPTSD ja traumaterapia

Traumasta toipumista käsittelevän artikkelisarjan ensimmäisessä artikkelissa kuvasin, miten trauman ydin on implisiittinen traumaattinen muistaminen ja autonomisen hermoston herkistyminen. Listaa pitää täydentää vielä yhdellä tekijällä: muut ihmiset. Siihen, miten kuormittavaksi traumaattinen tapahtuma meille muodostuu ja miten sitä mukanamme trauman jälkeen kannamme, vaikuttaa olennaisesti myös se muilta saatu tuki, joka meillä oli ennen traumaa, sen aikana ja sen jälkeen.

Interpersoonallisen neurobiologian ajattelua traumatisoitumiseen soveltaneen Bonnie Badenochin (2017) mukaan yhteys muihin ihmisiin on kaikki kaikessa; meidän primäärein motivaatiomme on olla yhteydessä muihin ja myös eheytymisemme on kontaktiemme laadusta ja turvallisuudesta kiinni. Myös Stephen Porgesin aiemmassa artikkelissa lyhyesti kuvattu polyvagaalinen teoria korostaa, että turvaudumme vaaran (eli potentiaalisen tai muistetun trauman) kohdatessa ensisijaisesti muihin ihmisiin; sympaattisen ja dorsaalivagaalisen hermoston aktivaatio tapahtuu vasta, jos emme saa turvan signaalia muilta. Ja me myös kukoistamme yhteydessä muihin ihmisiin. Tämä tuo meidät luontevasti traumaterapian teeman pariin.

Kompleksisen trauman (Complex Posttraumatic Stress Disorder, CPTSD) vaikutuksien purkamisen kivijalka on asiantunteva terapia. Ajattelen näin johdatuksessa mainitun inhimillisen sosiaalisuuden primääriyden lisäksi siksikin, että koko kompleksisen trauman ilmiö on vielä sangen huonosti tunnettu ja tullut osaksi kansainvälistä tautiluokitustakin vasta äskettäin. Suomessa diagnoosia ei edes vielä käytetä, vaan sen korvaa yleensä Traumaperäisen stressihäiriön diagnoosi yhdistettynä muihin diagnooseihin, jotta kompleksiselle traumaperäiselle stressille tyypillinen oirekirjo saadaan katettua.

Kokonaan oma asiansa on, että tautiluokitusajattelu on ihmisten henkisten ja elämäntaidollisten haasteiden osalta ajautunut kauas siitä, mikä on tarkoituksenmukaista kärsivien ihmisten hoivaamisen ja hyvinvoinnin kannalta. Samalla on selvää, että jonkinlainen diagnoosi tarvitaan nykytilanteessa, jotta hädässä oleva voi saada yhteiskunnan tukea haasteisiinsa. Rajaan tämän tematiikan kuitenkin käsillä olevan artikkelin ulkopuolelle.

Sillä, että ilmiö on maailmassa vielä melko huonosti tunnettu, on merkitystä siksi, että voi olla vaikea saada selvää siitä, kärsiikö itse tästä vyyhdestä. Asiansa osaava traumaterapeutti on paras tuki asian selvittämiselle. Jos tietää, että on elänyt vaikeassa elämäntilanteessa vuosikausia ja nyt oireilee erityisesti sosiaalisissa suhteissa, tunne-elämässä on äärimmäisyyttä, ajattelussa mustavalkoisuutta tai epätoivoa, fyysistä sairastelua ja oireilua on paljon, tai hetkittäin tuntuu menettävän kokonaan ajan tai paikan tajun, niin on aina perusteltua keskustella ammattilaisen kanssa.

Traumaterapeutit näyttävät olevan tällä hetkellä todella niukasti tarjolla oleva resurssi. Vaihtoehtona on opiskella asiaa riittävästi, vaikkapa tämän blogin artikkeleista tai muista trauma-aiheisista blogeista tai kirjallisuudesta, jota on runsaasti saatavilla, ja sitten keskustella oman lääkärin kanssa omasta traumatisoitumisen epäilystä. 

Mistä apua?

Usein lääkärikunnan kanssa keskustelu asiasta voi tuntua käytännössä toivottomalta. Keskimääräisellä yleislääkärillä, joka löytyy terveyskeskuksesta, ei ole mitään tietoa asiasta muutoin kuin onnenkantamoisen kautta. Silloin parempi tuki voi olla kuka tahansa kokenut psykoterapeutti tai somaattisen työn ammattilainen. Traumatietoisuus lisääntynee eniten juuri erilaista psykoterapiaa tekevien ihmisten parissa. Traumatisoituneita auttavien somaattisten menetelmien ammattilaisia löytyy esimerkiksi psykofyysisten fysioterapeuttien, psykofyysisten psykoterapeuttien, traumasensitiivisen joogan ja traumasensitiivisen mindfulnessin asiantuntijoiden parista. Trauman kanssa työskentelyn tekniikoiden avainsanoja ovat myös esimerkiksi EMDR, Somatic Experiencing ja Internal Family Systems (IFS, suomennettu usein “sisäisen perheen systeemiterapia”). 

Jotten kuulosta tarpeettoman kielteiseltä, haluan korostaa, että em. onnenkantamoisia tapahtuu kyllä. Itsellenikin näin tapahtui jo vuonna 2008, huolimatta siitä, että traumaperäinen stressi oli vieläkin vieraampi asia terveydenhuollossa kuin se on nyt.

Olin alkanut oireilla vaikeasti väkivaltaisen alkoholisti-isäni kuoltua. Oireilu oli aluksi hyvin fyysistä; sain lamaannuttavan voimakkaita selkäkipukohtauksia, jotka nyt jälkeenpäin ymmärrän paniikkikohtauksiksi. Työterveyslääkärillä asiaa hoidettiin kuitenkin selkävaivana ja juoksin kuukausia erilaisilla hämmentyneillä asiantuntijoilla, jotka eivät ymmärtäneet mistä voisi olla kysymys, eivätkä osanneet auttaa. Fysioterapiakin tuntui kidutukselta ja jouduin usein keskeyttämään sen kesken hoidon. Vasta kun ystäväni kävelyllä kertoi minulle, että mieleni maisemat vaikuttavat todella mustilta, ymmärsin, että vyyhti ei ole alkuperältään selän rakenteissa.

Palasin työterveyslääkärille vaatien psyykkisen kuntoni arviota. Onnekseni ensimmäinen asiantuntija, jonka tämän arvion tiimoilta tapasin, oli työterveyspsykologi, joka osasi asianmukaisesti kiinnittää huomiota oireiden alkamiseen minulle väkivaltaa tehneen henkilön kuoleman jälkeen. Psykologi teetti minulla “Impact of Event Scale” -traumatestin (ks. Käypä hoito, 2020), jonka tulosten perusteella hän totesi, että traumatisoitumisen mahdollisuutta ei voi poissulkea ja hyvin todennäköisesti hyötyisin traumapsykoterapiasta. Tästä alkoi oma matkani traumaperäisen stressin hallitsemiseksi.

Etenkin terveydenhuollossa työskentelevillä on vakiintunut tapa keskittyä vain oireisiin, eikä oireiden yhteys traumoihin tule esiin. Erityisesti tämä pätee komplisoituneeseen traumaan, jossa traumatisoivat tapahtumat ovat voineet tapahtua vuosia sitten, kauan ennen kuin oireet ovat alkaneet toden teolla häiritä elämää. Siksi on olennaista, että jos epäilee traumaperäisen stressin mahdollisuutta oireistaan puhuessa, tuo sen esiin painokkaasti.

Mistä etsiä tietoa ja terapeuttia?

Terapeutin löytäminen ei ole yksinkertaista ja terapeutin etsimiseen kannattaakin varata paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Kaiken lisäksi tulee varautua siihen, että jos löytääkin vapaan terapeutin, hän ei välttämättä sovellu itselle. Kompleksinen trauma on käytännössä aina interpersoonallinen trauma, joka on siis syntynyt siitä, että on tullut toisten ihmisten laiminlyöntien tai pahoinpitelyiden kohteeksi. Siksi se, että pystyy tuntemaan olonsa turvalliseksi terapeutin kanssa, on vähin edellytys sille, että traumaterapian voi mielekkäästi aloittaa. Tiedän esim. itsestäni, etten voisi koskaan luottaa parrakkaaseen mieheen – siitä huolimatta, että olen itsekin sellainen. Oikean henkilön löytäminen voi vaatia usean yrityksen.

Terapeutin etsiminen voikin olla raskasta ja kuluttavaa. On hyvä idea ottaa avuksi luotettu ystävä, jonka kanssa voit keskustella luottamuksellisesti siitä, että haet apua. Näin voit saada tukea tähän itsessään raskaaseen prosessiin. Valitettavasti ei ole tahoa, jonka tehtävä olisi auttaa sinua terapeutin hakemisessa. Terapeutin löytyminen on siksi omalla vastuullasi.

Verkossa olevat vertaisryhmät voivat myös olla avuksi, mutta oman kokemukseni mukaan traumatisoituneiden vertaistukiryhmät ovat valitettavasti melko kaoottisia, koska ne ovat tulvillaan ihmisten hätää ja traumakokemuksia, ja ne voivat osoittautua paremminkin kuormittaviksi kuin tukea tarjoaviksi. Parhaat vertaisryhmät ovat fasilitoituja ryhmiä, joita vetää kokenut vetäjä. Tällaisia ryhmiä tarjoaa resurssiensa puitteissa esimerkiksi jäsenilleen Trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry., jonka jäsen itsekin olen. Kaupallisesti trauman vakauttamisen ryhmiä tarjoaa esimerkiksi Traumaterapiakeskus.

Terapeutin etsimisessä tärkein työkalu on ilman muuta Google, ja on muutenkin keskeinen kansalaistaito osata käyttää sitä taitavasti. Huomiota kannattaa kiinnittää esim. siihen, että sinulle hyvä tulos saattaa löytyä vasta kymmenenneltä hakusivulta. Ja käyttämilläsi hakusanoilla on paljon merkitystä. Itse etsisin alkuun esimerkiksi hakusanoilla “traumapsykoterapeutti”, “traumapsykoterapia”, “psykoterapia trauma”. Myös tämän blogin artikkelit sisältävät tukuttain hyviä hakusanoja traumatisoitumisen tiimoilta. Esimerkiksi “psykofyysinen fysioterapia” voi auttaa sinua saamaan nopeasti apua vaikeisiin oireisiin. Hakusanoihin on kätevää lisätä asuinpaikkakunnan nimi tai esimerkiksi sana “etäterapia”. 

Turvallinen terapiasuhde

Mistä voi tietää, että on löytänyt itselleen sopivan terapeutin? Traumaterapiassa on oman käsitykseni mukaan kaikkein tärkeintä, että tuntee itsensä terapeutin kanssa turvalliseksi ja aidosti kuulluksi ja nähdyksi. Terapeutilta ei kuitenkaan kannata odottaa täydellistä yhteensopivuutta omien tarpeiden kanssa sen enempää kuin kukaan voi odottaa partneriltaan tai vaikka vanhemmiltaan täydellisyyttä. Jokainen on ihminen, ja jokaisella ihmisellä on kuormansa, joka tulee mukaan vuorovaikutustilanteisiin. Vanhemmuuden kohdalla sanotaankin usein lohduttavasti, että riittää, että on “riittävän hyvä vanhempi” (good enough parent). Tätä on sovellettu myös terapiaan; riittää, että on riittävän hyvä terapeutti (good enough therapist). 

Psykoterapian tuloksellisuuden tutkimuksissakin päädytään useimmiten siihen, että vuorovaikutuksen laatu terapeutin kanssa on paras ennuste terapian onnistumiselle (ks. esim. Ecker, 2012). Vuorovaikutus terapeutin kanssa ei kuitenkaan ole yksinkertaista, ja esimerkiksi Eric Gentry (2020) katsoo, että luottamuksen hetkellinen menetys ja tyytymättömyys terapeuttiin on parasta, mitä traumaterapiassa voi tapahtua, koska se on mahdollisuus oppia, että konflikteista voi sopia ja päästä eteenpäin. Tämä on kokemus, joka monilta kompleksisesti traumatisoituneilta puuttuu.

Konfliktit terapiassa voivat kuitenkin olla äärimmäisen raastavia, ja uskon, että suurin osa traumatisoituneista välttelee niitä parhaansa mukaan ja kokee reaktionsa terapeutilta salassa terapiaistuntojen välissä. Sellaisen luottamuksen rakentuminen, jossa konflikteja voi avoimesti kokea ja saada korjaavia kokemuksia aidosti kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisesta, kestää pitkään, jopa vuosia. Näin ollen terapeutin sopivuudesta ja terapian toimivuudesta ei kannata vetää hätäisiä johtopäätöksiä. 

Toisaalta ei ole myöskään syytä pysyä terapiassa, joka selvästi tuntuu liian raskaalta kerrasta toiseen. Terapian on tarkoitus helpottaa elämää. Jos terapian jälkeen voi aina huonommin ja kokee sen viikon kuormittavimmaksi asiaksi, voi perustellusti kyseenalaistaa sen mielekkyyden.

Erityisen huolestunut on syytä olla, jos terapia ainoastaan synnyttää traumareaktioita, eli laukaisee traumamuistoja. Taitava terapeutti käyttää alussa riittävästi aikaa paitsi luottamuksellisen suhteen rakentamiseen, myös siihen, että terapiassa on turvallista ja vakaata olla. Terapiasta lähtiessä pitäisi olla rauhallinen, ei stressaantunut olo. Siksi terapian alussa käytetään aikaa erityisesti vakautumiseen. Suurin osa terapeuteista toteuttaa tätä opettamalla asiakkailleen itsesääntelytekniikoita, joita voi käyttää myös arjessa. Kuvaan näitä myöhemmin vakauttamisen otsikolla. 

Terapiassa yhteissäännellään hermostoa

Badenochin (2022) mukaan keskeistä traumojen hoidossa on kuitenkin itsesääntelyn sijaan yhteissääntely. Yhteissääntely tarkoittaa sitä, että olemme jatkuvasti virittyneitä havaitsemaan toistemme hermoston tilaa ja myös synkronoimme omaa hermostoamme toisen hermoston mukaan.

Jos toinen on turvallisesti ja rauhallisesti läsnä, koemme itsemme turvalliseksi ja rauhalliseksi, ja kääntäen: jos toinen on rauhaton ja stressaantunut, koemme itsekin stressireaktioita. Terapeuttien työ on kuormittavaa ja olen huomannut, että hyvin usein edellinen asiakas tulee ovesta kun itse olen menossa sisään. Ilman taukoja päivän asiakkaita tavannut terapeutti on tuskin sellaisessa kunnossa, että yhteissääntelyn signaalit ovat optimaalisia.

Jos terapeutti toistuvasti tuntuu stressaantuneelta ja huonosti läsnä olevalta, luota tunteisiisi, ja ota asia puheeksi. Omien tarpeiden ja kokemusten esille tuomisen opettelu on keskeinen osa traumaterapiaaa ja se on työtä, jota terapeutti ei voi tehdä puolestasi. Kokemuksesta tiedän, miten vaikeaa on saada sanotuksi, ettei tule nyt kunnolla kohdatuksi. Peiteltynä tällainen asetelma voi johtaa tarpeettomaankin terapiasuhteen päättymiseen.

Traumaterapia on usein vaikeaa siksikin, että se vaatii molemmilta osapuolilta rajojen pitämistä. Terapia-asiakas saattaa haluta pitää yhteyttä istuntojen välissä ja terapeutin auttamishalu voi johtaa asetelmiin, jotka eivät kuulu terapiaan. Rajojen pitäminen on sekin asia, joka lapsuudessa traumatisoituneille voi olla vierasta. Traumatisoivassa ympäristössä lapsen rajoja ei kunnioiteta, eikä lapselle myöskään aseteta terveitä rajoja, jotka usein korvautuvat mielivallalla tai kohtuuttomilla vaatimuksilla. Siksi omien rajojen pitämisen opettelu, ja terapeutin rajojen kunnioittaminen ovat molemmat tärkeitä traumaterapian elementtejä.

Kaiken kaikkiaan traumaterapia on työtä, joka on tarkoitus tuoda harjoiteltavaksi arkeen. Parhaassa tapauksessa traumaterapiassa oppii reaktiivisuuden hallitsemisen lisäksi rakentavia asenteita ja toimivia työkaluja arjen haasteiden kohtaamiseen. Jos arjessa ei tee mitään, eikä muutoksia tapahdu terapiaistuntojen välissä, on jälleen syytä miettiä terapiapanostuksen mielekkyyttä tai omaa valmiutta panostaa terapiaan. Lopulta raskas vastuu muutoksista on aina kokonaan itsellä, ja terapeutti on ideaalisimmillaankin vain turvallinen, hyväksyvä ja viisas tuki matkalla.

Tuloksekas terapia

Traumapsykoterapialta on myös lupa odottaa sen olevan enemmän kuin hyväksyvä ja turvallinen ihmissuhde. Bruce Ecker (2012) korostaa, että tuloksekas terapia pureutuu aina oireiden lisäksi juurisyihin ja ratkaisee ongelmia niiden lähteillä. Traumapsykoterapiassa tämä tarkoittaa sitä, että traumaterapiassa lopulta päädytään käsittelemään traumaattista muistamista mahdollisuuksien mukaan traumamuistoja integroiden. Käsittelen myöhemmin tarkemmin tätä aihetta, jota Suomessa useimmiten toteutetaan traumaterapiassa ns. EMDR-terapiana. 

Tässä vaiheessa riittää todeta, että hyvässä traumaterapiassa ei koskaan ryvetä traumamuistoissa. Nykykäsityksen mukaan traumamuistojen mieleenpalauttamisella ei ole mitään terapeuttista vaikutusta. Päinvastoin, traumojen uudelleeneläminen ainoastaan traumatisoi uudelleen.

Hyvä ja tuloksekas traumaterapia integroi ja neutraloi implisiittistä traumamuistamista niin, että menneisyys on menneisyydessä, eikä tunkeudu enää traumalaukaisijoiden mukana nykyisyyteen. Silloin traumamuistot ovat muistoja muiden joukossa, eivätkä enää sekavia ja koko kehomielen kaaokseen saavia traumatakaumia. Tämä työ voi ratkaista esimerkiksi yhdestä tapahtumasta syntyneen traumaperäisen stressin kokonaan, ja vuosikausien kaltoinkohtelussa syntyneessä kompleksisessa traumaperäisessä stressissä se voi merkittävästi helpottaa arkista elämää.

Entä jos terapiaa ei vain saa?

Aina ei elämäntilanne salli traumaterapiaan hakeutumista, tai oikeaa terapeuttia ei ole saatavilla. Silloinkin voi olla aktiivinen oman elämäntilanteen laadun parantamiseksi.

Itse olen saanut paljon apua opiskelemalla perusteellisesti traumatisoitumista ilmiönä. Traumaterapeutti kertoisi sinulle perusteet ilmiöstä osana traumapsykoterapiaa, mutta ei ole mitään estettä opiskella asiaa itse. En itse ole vierastanut ammattilaisillekaan tarkoitettua kirjallisuutta tai kursseja. Suomeksikin alkaa kirjallisuutta olla saatavilla, esimerkiksi Traumaterapiakeskuksen kirjakaupassa.

Monet pitävät keskeisenä teoksena traumatisoitumisen ymmärtämisen opiskelussa Bessel van der Kolkin kirjaa, joka on suomennettu nimellä “Jäljet kehossa” (alkup. “The Body Keeps the Score”, 2015). Englanninkielellä kirjallisuutta ja koulutuksia löytyykin jo pilvin pimein. Suosittelen erityisen lämpimästi Deb Danan kirjoja polyvagaalisen teorian hyödyntämisestä terapiassa ja traumaoireiden hallinnassa. Danan ajatteluun ja kirjoihin voi tutustua hänen verkkosivujensa kautta. Jos sinulla ei ole varaa kirjoihin, keskustele paikallisen kirjastosi kanssa, voisivatko he hankkia haluamasi kirjan kokoelmiinsa.

Itsen vakauttaminen

Myös toista traumaterapiaan sisältyvää asiaa voi opiskella itse, eli oireiden hallintaa. Traumaterapiassa puhutaan vakauttamisesta tai itsesääntelystä (tai itsesäätelystä). Haluaisin itse korostaa kuitenkin paria asiaa, jotka huomioida ennen vakauttamis- tai itsesääntelytekniikoiden opettelua.

Ensinnäkin, traumaoireiden vakauttaminen vaatii mahdollisimman stressitöntä elämäntilannetta. On siis hyvä eliminoida kaikki tarpeettomat stressin aiheet, kuitenkin muistaen, että tarkoitus ei ole kaventaa elämää. Välttelykäyttäytyminen on myös traumareaktio, joten kannattaa poistaa harkiten sellaisia asioita elämästäsi, jotka kuluttavat sinua, mutteivät anna mitään.

Itselleni elämä ja traumaoireilu on sitä hallittavampaa, mitä yksinkertaisempana ja ennakoitavampana pidän sen. Tämä on tarkoittanut sosiaalisen elämän rajoittamista, ja sen miettimistä, mihin voimavarat aidosti kulloinkin riittävät. Elämässäni tapahtuu kymmenesosa verrattuna kymmenen vuoden takaiseen, mutta hidas ja pieni elämä on osoittautunut traumaoireiden hallinnan kannalta erittäin mielekkääksi ratkaisuksi.

Tietenkään emme voi välttää stressiä elämässä kokonaan. Kuten viime vuodet ovat niin karusti osoittaneet, maailmassa eläminen itsessään pitää huolta siitä, että kuormittavat asiat eivät kesken lopu. Siksikin elämisen hitaus on niin keskeistä. Meillä tulee olla aikaa palautua. Tämä on asia, joka ohitetaan lähes täysin nykykulttuurissamme, joka palvoo ruuhkavuosia viettäviä uraohjuksia. Riittävä uni ja lepo ovat ensimmäinen askel kaikessa hyvinvoinnissa, ja myös traumaoireilun hallinnassa.

On hyvä huomata, että kompleksisesta stressistä kärsivä tarvitsee muita enemmän aikaa palautumiseen stressaavista tilanteista. Jos siis itse teen jotakin, jonka tiedän olevan kuormittavaa (vaikka mukavaa olisikin), varaan aina aikaa sille, että seuraavana päivänä ei tapahdu mitään muuta kuin palautumista. Palautuessa kuuntelen kehoani, enkä aseta mitään muuta tavoitteita kuin olla mahdollisimman rauhassa, tehden rauhoittavia ja miellyttäviä asioita.

Säännöllinen elämä

Stressaava tapahtuma on aina odottamaton tapahtuma. Siksi mahdollisimman stressitön arki tarkoittaa ennakoitavaa ja säännöllistä elämää. Tämäkin asia voi olla komplisoituneesti traumatisoituneelle dilemma; miten elää säännöllistä elämää, jos lapsuuden on viettänyt kaaoksessa.

Tiedän itsestäni, että minulle on luontaista kaaos, ja toimin sujuvasti kaoottisissa olosuhteissa. Siihen minut on ensimmäisten parin vuosikymmenen ajan viritetty. Sen sijaan se, että arkea jäsentäisi struktuuri, jossa teen asiat tietyssä järjestyksessä ja joka ikinen päivä, on minulle lähtökohtaisesti täysin vierasta. Enkä edes tarkoita mitään erityisen tiukkaa päviäohjelmaa, vaan minulle ongelmia tuottaa esimerkiksi harjata hampaat joka ikinen päivä. En ole saanut rutiinia arkeeni kalenterilla enkä jokapäiväisillä tehtävälistoilla, jotka vastuullisesti merkkaisin suoritetuiksi.

Jotakin opittavaa voi olla siinä, että elämäni muuttui säännöllisemmäksi kuin ehkä koskaan sillä, että sain käyttööni lääkityksen, joka edellyttää että syön kolmen tunnin välein pienen annoksen ravintoa hereilläoloaikana. Tämä yksinkertainen asia, joka myös tasaa verensokereita huomattavasti, on antanut minulle perusstruktuurin, jonka puitteissa uneni on muuttunut säännöllisemmäksi ja olen toimintakykyisempi. Ja harjaan hampaat joka ikinen päivä. Samalla vireystilani on tasaisempi ja tunnetilojeni ailahtelu vähäisempää.

Se, mitä tästä on opittavissa on, että ihminen on kehollis-tajunnallis-elämäntilanteellinen holistinen kokonaisuus (ks. aiempi artikkelini), jossa muutos missä tahansa olemispuolessa saa aikaan heijastusvaikutuksia muissa olemispuolissa. Oma veikkaukseni lääkitykseni ja siitä seuranneen uuden ruokailutottumuksen merkityksestä kokonaisolemiseeni on, että tasainen verensokeri edesauttaa autonomisen hermoston tasapainossa pysymistä. Ja tällä on tietenkin suora vaikutus traumaperäisen stressin oireisiin, koska traumareaktiot ovat autonomisen hermoston automaattisia vasteita stressiin elämässä.

Vakauttaminenkin on yksilöllistä

Tästä voi oppia myös sen, että jokaisen on löydettävä ne seikat, jotka myötävaikuttavat siihen, että voi elää säännönmukaista elämää, joka takaa myös riittävät mahdollisuudet palautua stressistä ja kuormituksesta. Kokemusteni perusteella summaisin, että hidas ja ennakoitava elämä, jossa pitää huolta levon, ravinnon, nesteytyksen ja liikunnan tarpeista, on paras lähtökohta traumaoireiden hallintaan. Kokemukseni tukevat myös sitä, että liiallinen stimulanttien käyttö – oli se sitten savukkeiden, kofeiinin tai päihteiden ylenpalttista käyttöä – on traumaoireiden hallinnan kannalta kontraproduktiivista. Näin siitä huolimatta, että ne tarjoavat kukin hetken helpotusta; jatkuvana ja liiallisesti käytettynä ne vain syventävät vyyhtiä.

Liikunnan nimeen vannon myös siksi, että liikunta metaboloi stressihormoneja. Robert Rhoton (2020) esittää, että stressireaktiot erittävät kehoon yli 30 erilaista hormonia ja peptidiä, joiden metaboloimiseen elimistöltä voi mennä tuntikausia, jopa kymmeniä tunteja. Niinpä jatkuva stressihormonien läsnäolo voi päästä tekemään tuhojaan stressiherkille ihmisille, joita me traumaperäisestä stressistä kärsivät epäilemättä kaikki olemme. Liikunta ja palautuminen ovat tuon hormonimyrskyn täsmällinen ensiapulääke. Eikä liikuntaa tarvitse tehdä kieli painonnostovyön alla; itselleni vakauttavaksi liikunnaksi riittää reipas kävely kuunnellen reipasta musiikkia.

Yksin ei ole hyvä jäädä

Oman olon vakauttamiseen kuuluu myös hyvät suhteet muihin ihmisiin. Ihminen on luotu olemaan yhteydessä muihin ihmisiin ja meidän jaksamisemme ja elämässä pärjäämisemme on kiinni myös siitä, miten olemme muihin yhteydessä. Jälleen omasta kokemuksestani tiedän, miten vaikeaksi ihmisten kanssa tekemisissä oleminen voi muuttua traumareaktiivisuuden vuoksi. Siitä huolimatta kannattaa pyrkiä siihen, että ei jää yksin. 

Usein sosiaalinen media voi tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta sosialiseerata omalta sohvaltaan. Mutta some on traumatisoituneelle miinakenttä. Keskustelukulttuuri somessa on hyvin rankkaa ja triggeröivää. Somen kiiltokuvamainen puoli taas kannustaa myös oman elämäntilanteen vertaamiseen muihin, mikä ei koskaan ole hedelmällistä. Tärkeintä somessa on muistaa, että se ei ole totta: tiuskiva setämies ei ole todellisuudessa ihan niin tunteeton kuin antaa ymmärtää, eikä some-vaikuttajan elämä ole pelkkää satua. Itse välttelen somea niin paljon kuin osaan ja minulla on siihen viha-rakkaussuhde.

Seuraa voi löytää myös paikoista, jotka eivät ensimmäiseksi tule mieleen. Mainitsen esimerkiksi seurakunnat, vaikka olen ateisti, koska sieltä ovat ystäväni löytäneet retriittejä ja keskusteluseuraa, mikä on selvästi hyväksi. Punaisella ristillä on ystäväpalvelu, johon voi jättää toiveen saada kävelyseuraa tai chättikaverin. Kirjastossa voi heittäytyä juttusille tuntemattoman kanssa, jos rohkeus riittää. Kännyköitä tuijottavassa kulttuurissa rohkea jutustelu otetaan usein yllättävänkin positiivisesti vastaan, enkä koskaan itse jätä tilaisuutta käyttämättä, jos se yhtään tuntuu luontevalta, vaikka puiston penkillä tai lääkärin odotusaulassa.

Kriisitilanteissa, joissa maailma näyttäytyy kestämättömän mustana ei koskaan pidä jäädä tunteidensa ja ajatusten kanssa yksin. Suosittelen lämpimästi pimeimpien hetkien helpotukseksi Mieli ry:n kriisipuhelinta, joka päivystää 24/7:
09 2525 0111

Varsinainen vakauttamisen ja itsesääntelyn harjoittelun teema on aiheena seuraavassa artikkelissa.

Lähteet

Badenoch, Bonnie (2017) The Heart of Trauma: Healing the Embodied Brain in the Context of Relationships. Norton Series on Interpersonal Neurobiology.

Badenoch, Bonnie (2022) Trauma and the Embodied Brain. Kurssimateriaali. Sounds True.

Gentry, Eric (2020) Advanced Training for Trauma Treatment of Complex PTSD. Kurssimateriaali. Arizona Trauma Institute.

Kolk, Bessel van der (2015) The Body Keeps the Score: Brain, Mind, and Body in the Healing of Trauma. Penguin.

Käypä hoito (2020) Oirekartoituslomake The Impact of Event Scale -Revised (IES-R). Haettu 24.9.2022. URL: https://www.kaypahoito.fi/nix01369 

Rhoton, Robert (2020) Certified Trauma Support Specialist. Kurssimateriaali. Arizona Trauma Institute.

Kommentointi on suljettu.

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: