Traumassa on yksilöstä riippumattomat puolensa, joiden voi perustellusti ajatella olevan se ydinilmiö, josta varsinaisesti puhutaan, kun puhutaan traumaperäisestä stressistä. Toinen näistä ilmiöistä on tiedostamaton implisiittisen muistin toiminta, eli traumaattinen muistaminen ja toinen on autonomisen hermoston yliherkistyminen.
Courtney Armstrongin (2019) mukaan stressaavissa tapahtumissa tallentuu implisiittisiksi muistoiksi useita tapahtumaan liittyviä elementtejä: tapahtumaan liittyvät tunteet, aistihavainnot, fyysiset tuntemukset sekä toiminta, jolla tilanteesta pyrki selviytymään. Hän kertoo esimerkin auto-onnettomuudessa olleesta asiakkaastaan, jonka implisiittinen muisto tapahtumasta sisälsi pelon ja raivon tunteet, havainnon toisesta autosta liian lähellä, savun hajun ja liekkien näkemisen, kokemuksen siitä, ettei fyysisesti pystynyt kontrolloimaan tilannetta ja pyrkimyksen väistää liekkejä, huutaa apua ja auttaa kyydissä olleita. Näin implisiittinen muisto muodostaa skeeman tapahtumasta. Koska muisti toimii assosiatiivisella periaatteella, voi tämä skeema tiedostomattomasti aktivoitua traumatisoivasta tapahtumasta etäisestikin muistuttavien tekijöiden ollessa läsnä. Tämä on traumaattista muistamista. Koska implisiittinen muistaminen toimii tietoisuuden ulkopuolella, on hämmentävää olla skeeman mukaisessa koko mielen ja kehon valtaavassa reaktiossa vain siksi, että on esimerkiksi haistanut jotakin, jonka ei edes tiedosta olevan traumalaukaisija.
Näin traumaattinen muistaminen häiritsee arkea ja johtaa vaikeasti ymmärrettävään käytökseen, kuten esim. klassiseen traumaoireeseen, traumaattisista tapahtumista muistuttavien asioiden välttelyyn. Tällaista tiedostamatonta toimintamallia kutsutaan myös proseduraaliseksi oppimiseksi ja muistamiseksi. Tiedän omasta elämästäni, että välttelykäyttäytyminen voi saada äärimmäisiä muotoja, ja olen ollut lamaantunut suuresta osasta elämästäni joskus vuosiakin pyrkiessäni tiedostamattomasti välttämään traumalaukaisijoita. Kompleksinen trauma on erityisen haastava traumaattisen muistamisen kannalta, koska implisiittisiä muistoja on kertynyt vaikeasti stressaavista tai jopa hengenvaarallisista tilanteista jopa vuosien tai vuosikymmenien ajan. Näin elämästä tulee melkein missä tahansa tilanteessa ylivoimaisen stressaavaa, kun jatkuvasti elää trauma-aktivaatioissa, ja toimii tavoilla, jotka vastaavat aiemmin koettujen traumojen skeemoja, eivätkä nykyhetken realiteettien vaatimuksia. Koska kaikki tämä tapahtuu tietoisuuden ulottumattomissa, on psykoedukaatio traumasta toipumisen ensimmäinen askel. Ilman että ymmärtää traumatisoitumisen perusmekanismeja, on vaikea ymmärtää itseään ja motivoitua muuttamaan reaktiivisia toimintatapoja, jotka tuntuvat kiveen hakatuilta persoonallisuuden piirteiltä.
Toinen trauman yksilöstä toiseen toistuva ilmiö on autonomisen hermoston herkistyminen stressille. Autonominen hermosto on vastuussa siitä, miten tiedostamattomasti havaitsemme vaaraa ja millaisella fysiologisella vasteella siihen reagoimme. Trauman yhteydessä puhutaan usein taistele tai pakene -tilasta ja valekuolemasta tai dissosiaatiosta, jotka pohjautuvat autonomisen hermoston sympaattisen hermoston ja dorsaalivagaalisen kompleksin aktivaatioon, joita olen käsitellyt aiemmassa artikkelissa. Nämä tilat luovat sen yleisen toimintataipumuksen, jonka pohjalta skeemoja syntyy.
Nämä ilmiöt ovat tietenkin toisiinsa erottamattomasti kietoutuneita ja kaksi näkökulmaa samaan asiaan; toinen operationalisoi traumojen uudelleenelämistä muistamisen näkökulmasta ja toinen hermoston toiminnan näkökulmasta. Molempien ydin on sama: vaarasta ja traumasta muistuttavien tekijöiden seurauksena aktivoituu salamannopeasti ja tietoisen hallintamme ulkopuolella olevia proseduureja ja fysiologisia vasteita, jotka voivat alkaa vaikeasti häiritä normaalia elämää. Tätä on elämä trauman kanssa. Traumasta toipuminen vaatii siksi ainakin kahta asiaa: implisiittisten muistojen ratkaisemista niin, etteivät ne enää laukaise traumareaktioita ja autonomisen hermoston yliherkkyyden kanssa työskentelyä. Tämä tie on yhtä pitkä ja kivinen kuin se traumatisoivien tapahtumien ketju, joka vuosien tai vuosikymmenten saatossa on kompleksisen trauman taustalla.
Inhimillinen kokeminen on subjektiivista
Vaikka autonomisen hermoston toiminta ja implisiittinen muistaminen toistuvat yksilöstä toiseen samanlaisilla tavoilla, ei niistä seuraa, että kokisimme traumat samalla tavalla tai että voisimme työskennellä näiden ongelmien kanssa kaikki samoilla tavoilla. Inhimillinen kokeminen on aina subjektiivista. Rikoksia tutkivat tietävät, että kaksi todistajaa ei muista tapahtumia samalla tavalla. Vastaavasti traumojen kokemisesta ja traumoista toipumisesta tiedetään, että jos jotakin yleistettävissä olevaa siitä on sanottavissa, se on jokaisen ihmisen kokemuksen absoluuttinen yksilöllisyys.
Filosofi ja psykologi Lauri Rauhala käytti pitkän ja hedelmällisen uransa selventääkseen inhmilllisen kokemuksen konstituutiota (ks. esim. Rauhala, 2020). Rauhala selvensi, miten ihmisen elämäntilanteisuus laajasti ymmärrettynä – se, mitä hän kutsui situaatioksi – tuottaa jokaiselle yksilöllisen subjektiivisen maailmankuvan, jonka osaksi kokemuksemme tulevat yksilöllisesti muodostuvien merkitysyhteyksien kautta. Rauhalan kieli on koukeroista, mutta tarkkaa, ja Rauhalan tekstit ovat vastaanpanemattoman johdonmukaisia – jos niiden viestin vastaanottamiselle on lukijalla suotuisa subjektiivinen maailmankuva, Rauhalaa itseään mukaillakseni. Rauhalaan kannattaa tutustua jokaisen, joka on kiinnostunut inhimillisen kokemuksen ymmärtämisestä. Tässä tyydyttäköön toistamaan eräs keskeinen johtopäätös hänen työstään: koemme asiat absoluuttisen subjektiivisesti ja vaikka voimme kielen avulla kommunikoida kokemuksiamme, ei kukaan muu voi aidosti kokea elämää kuten minä, ja kokemukseni “minästäkin” on tuon alati elävän elämäntilaisuuden kautta maailmaan erottamattomasti kietoutuneen prosessin, jota tajunnaksi tai mieleksi kutsutaan, tuotos.
Toisin sanottuna: ihmisen historiallinen kehkeytyminen ainutlaatuisessa elämäntilanteessaan pitää varmuudella huolen siitä, että kaksi ihmistä ei koe samaa traumaa samalla tavalla, vaikka he jakaisivat perheen, geenejä ja runsaasti muitakin elämäntilanteen elementtejä. Vastaavasti, ketkään kaksi ihmistä eivät koe toipumista samalla tavalla tai hyödy samalla tavalla esimerkiksi lääkityksestä tai terapeuttisista interventioista.
Traumasta toipumisen yleinen periaate
Trauma vaikuttaa kaikkiin ihmisen olemispuoliin – ihmisen henkiseen, psyykkiseen, fyysiseen ja situationaaliseen olemiseen – kuten olen yleisellä tasolla toisessa artikkelissa kuvannut. Tämä tarkoittaa sitä, että traumasta toipumiseen on myös olemassa kanava kunkin olemispuolen kautta.
Se, miten trauma vaikuttaa kehoomme, on myös hallittava kehollisesti, somaattisin menetelmin, joihin kuuluvat niin erilaiset somaattiset terapiat kuin kehon huolto ja terveellinen ja mahdollisimman säännöllinen elämä. Trauman vaikutukset elämämme mielekkyyden ja tarkoituksellisuuden kokemuksiin ovat puolestaan työstettävissä henkisellä ja arvopohjaisella työskentelyllä, josta esimerkin tarjoaa logoterapia tai muut eksistentiaalisen terapian muodot tai henkisen kasvun reitit. Traumaperäinen stressi tekee erityisesti ihmissuhteista vaikeita, mutta ne voivat parantua laadullisesti turvallisissa ja rakastavissa, pysyvissä ihmiskontakteissa. Traumatisoitunut voi luoda myötätuntoisen suhteen myös itseensä lempeän ja rakentavan sisäisen dialogin avulla. Ja ihmisen situaatiosta tai elämäntilanteesta voidaan eliminoida traumatisoivia tai ylivoimaisen stressaavia elementtejä. Kliinisen kokemuksen perusteella tiedetään myös, että implisiittisiä muistoja voidaan muokata ja neutraloida ja näin vähentää trauma-aktivaatioita.
Perusta tälle työlle luodaan yleensä traumapsykoterapiassa, joka on lähes välttämätön apu kompleksisen trauman oireiden hallitsemisessa, saati traumaattisen muistamisen työstämisessä.
Ennen kuin käsittelen edellä mainittuja toipumisreittejä tarkemmin, haluan tarttua paria kysymystä sarvista: mikä näistä työskentelytavoista on ensimmäinen askel toipumisen tiellä, ja voiko kompleksisesta, vuosien saatossa syntyneestä traumasta toipua ja eheytyä kokonaan?
Onko kompleksinen trauma elinkautinen tuomio?
Tämä on kysymys, jonka kanssa olen paininut miettiessäni omaa tulevaisuuttani. Oman kokemukseni perusteella uskon, että työsarkaa vuosikymmenten saatossa syntyneestä traumakuormasta on loppuelämäksi. Samalla on tärkeä muistaa, että ihminen on jo lajinakin traumatisoitunut, lainatakseni traumatisoitumisen mekanismeja selittävää Stephen Porgesia. Hän viittaa siihen, että jokaisen perheen ja suvun historia on täynnä vuosisatojen saatossa syntynyttä traumakuormaa, joka siirtyy erilaisin mekanismein sukupolvesta toiseen (ks. esim. Porges, 2022). Ihminen myös syntyy avuttomana maailmaan ja on jatkuvasta hoivasta riippuvainen useita vuosia syntymän jälkeen. Tuona aikana ihminen on erityisen haavoittuvainen komplisoituneen trauman mekanismien synnylle, jos riittävän turvallista hoivaa ei ole riittävästi tarjolla. Koska elämästä ei puutu stressiä ja traumatisoivia tilanteita, jokainen myös altistuu läpi elämän traumaperäiselle stressille. Joissakin maissa on arvioitu, että jopa joka kymmenes täyttää traumaperäisen stressin diagnostiset kriteerit jossakin kohtaa elämäänsä. Kompleksinen trauma vaatii erityisen pitkäkestoista omat resurssit ylittävää altistumista stressille, joka on ollut sitä yleisempää kotioloissa Suomessa mitä pidemmälle taaksepäin historiassa katsotaan. Myös kulttuuri vaikuttaa siihen, miten traumoja käsitellään ja koetaan, ja uskomukseni on, että moni suomalainen jäärä kantaa vaikeitakin traumataakkoja hautaan asti “lääkiten itseä” vanhalla suomalaisella patenttilääkkeellä, kovalla viinalla.
Monet traumojen hoidon ammattilaiset uskovat, että kompleksinen trauma on hoidettavissa siihen pisteeseen, ettei se enää haittaa arkea. Toisaalta, usko oman hoidon tuloksellisuuteen on keskeinen identiteettikysymys tuota työtä tekeville – kuka haluaisi tehdä tuloksetonta työtä? Ja onhan lupaus “paranemisesta” tenhokasta markkinointipuhetta niin traumaterapeuttien kouluttajille kuin traumaterapian myynnillekin. Terapiamuotoja, jotka lupaavat ihmeellisen tehokasta toipumista, syntyy jatkuvasti lisää, eikä uskomushoidoistakaan ole puutetta. Hoidon tuloksellisuudesta ei ole johdonmukaista tietoa saatavilla, eikä voikaan olla: miten mitata tuloksellisuutta ongelmassa, johon kietoutuu koko elämä? Mikä on riittävä määrä helpotusta, että panostus on oikeutettu? Työkyvyn saavuttaminen on yksi yhteiskuntamme keskeinen mittari näissä asioissa, etenkin jos avun saanti on yhteiskunnan tukemaa, kuten Kelan tukema psykoterapia, joka kattaa osan terapiakustannuksista. Mutta itse olen käyttänyt terapiaan, lääkkeisiin, aihepiiriin liittyvään kouluttautumiseen ja muuhun oloni helpottamiseen kymmeniä tuhansia euroja omaa rahaa, ja olen silti työkyvytön. Jotkut kompleksisesta traumasta kärsineet tai kärsivät ystäväni ja tuttavani pystyvät tuottavaan työhön, vaikka elämä on ajoittain kouriintuntuvan raskasta, ja toisten elämä on rankkaa kituutusta päivästä toiseen.
Tämä on mielestäni realistinen kuva kokonaistilanteesta. Traumatisoituminen, vaikeakin, on todennäköisesti erittäin yleistä, mutta useimmat eivät sitä koskaan tietoisesti kohtaa, vaan elävät tarpeettoman raskasta elämäänsä hirvittävää taakkaa kantaen. Ja hoito, kuten terapia, voi merkittävästi helpottaa oloa, mutta voi olla helpottamattakin. Olemme peruuttamattomasti ainutlaatuisia yksilöitä, hyvässä ja pahassa.
Vastaukseni kysymykseen onko kompleksinen trauma elinikäinen tuomio on siis yksinkertaisesti: en tiedä. Sen tiedän, että helpotusta oireisiin voi saada, ja ainakin joidenkin traumamuistojen skeemojen purkaminen on mahdollista. Uskon myös ehdottomasti, että elämä voi aina olla arvokasta, tarkoituksellista ja hyvää, riippumatta siitä, miten paljon kärsimystä se sisältää. Tähän teemaan palaan myöhemmin kirjoittamalla Viktor Franklin logoterapian opeista.
Mistä toipuminen alkaa?
Itseni on vaikea kuvitella, että voisi saada oikean käsityksen siitä, kärsiikö ylipäätään kompleksisesta traumasta ilman traumatisoitumiseen erikoistunutta psykoterapiaa. Vastaavasti on mahdotonta kuvitella, että niin moninaisesti traumaattisen stressin rikkoma elämä kuin mitä se kompleksisessa traumassa on, voisi olla haltuun otettavissa ilman ammattilaisen tukea tai ilman muuta toimivaa, turvallista ja traumatietoista turvaverkkoa. Ilman ammattiapua olisin itse tuskin tässä tätä kirjoittamassa, 14 vuotta oireiden alkamisesta. Kompleksinen trauma syntyy muiden ihmisten aiheuttamista toistuvista traumoista. Vastaavasti se helpottaa vain yhteydessä muihin.
Traumapsykoterapian ensimmäisen tehtävä on psykoedukaatio, jossa traumoista kärsivä oppii ymmärtämään ja hyväksymään itsessä ilmeneviä traumareaktioita. Ilman myötätuntoista asennoitumista itseen on vaikeata toipua, koska häpeä ja syyllisyys peittävät alleen toipumisen mahdollisuuden. Terapian toinen keskeinen tehtävä on tarjota turvallinen ihmissuhde, jossa voi kokea tulevansa nähdyksi ja kuulluksi ilman häpeää ja tuomitsemista. Monille kompleksisesta traumasta kärsiville terapiasuhde voi olla ensimmäinen turvallinen ja yksiselitteisen positiivinen ihmissuhde, koska traumaoireet ovat värittäneet kaikkia ihmissuhteita aiemmassa elämässä tehden niistä kaoottisia. Kolmas traumaterapian tehtävä on arkea haittaavien oireiden hallinta. Neljäs ja ratkaiseva tehtävä elämänlaadun pysyvän paranemisen kannalta on traumamuistojen ratkaiseminen.
Mistä terapiaa voi löytää ja mitkä ovat traumaterapian onnistumisen edellytykset? Sitä ja edellä mainittuja traumapsykoterapian tehtäviä käsittelen artikkelisarjan seuraavissa kirjoituksissa.
Lähteet
Armstrong, Courtney (2019) Rethinking Trauma Treatment: Attachment, Memory Reconsolidation, and Resilience. W. W. Norton & Company.
Porges, Stephen (2022) Transforming Trauma Episode 074: The Polyvagal Theory and Developmental Trauma with Dr. Stephen Porges. Nettihaastattelu. Haettu 22.8.2022. URL: https://narmtraining.com/transformingtrauma/episode-074/
Rauhala, Lauri (2020) Henkinen ihminen. Gaudeamus.
Traumainfo.fi 