Kun ihminen kokee traumatakaumia, hän on tekemisissä implisiittisen muistinsa kanssa. Tiedostamatonta, implisiittistä oppimista tapahtuu jatkuvasti, kaikesta kokemastamme. Tarvitsemme implisiittistä muistamista voidaksemme toimia automaattisesti, ja automaattista toimintaa tarvitaan elämässä jatkuvasti. Tarvitsemme sitä monimutkaista koordinaatiota vaativiin taitoihin, kuten vaikkapa instrumentin soittamiseen. Tarvitsemme sitä myös voidaksemme toimia tehokkaasti tilanteissa, jotka vaativat nopeaa toimintaa, jossa ajatteluun ei ole aikaa, kuten vaaratilanteissa.
Traumaattisista tapahtumista syntyvät implisiittiset muistot aktivoivat stressireaktioita, kun törmäämme traumasta muistuttaviin ärsykkeisiin. Koko traumatisoitumisen ydin onkin se, että implisiittiset muistot triggeröivät stressireaktioita, jotka kuormittavat koko keho-mieli-systeemiä ja tekevät arjesta tervassa tarpomista.
Implisiittisen muistin vastapari on eksplisiittinen muisti. Tämä muisti on se, mistä puhumme, kun arkikielessä puhumme muistamisesta, ja muistelemme menneitä tarinoiden muodossa. Eksplisiittistä muistia kutsutaankin usein narratiiviseksi muistiksi sen tarinankaltaisuuden vuoksi. Traumaattisissa tilanteissa eksplisiittisiä muistoja ei synny normaaliin tapaan, koska stressihormonit estävät niiden muodostumisen.
Eksplisiittistä muistia on pidetty muokkautuvana, kuten sanonta “aika kultaa muistot” hienosti kuvaa. Implisiittistä muistia taas on pidetty neurotieteissäkin vuosikymmenten ajan pysyvänä ja muuttumattomana. Tätä taas kuvaa hyvin sanonta että jokin asia on “kuin pyörällä ajaminen”, eli ei unohdu vaikka edellisestä kerrasta kuluisi vuosikausia. Pyörällä polkeminenhan on implisiittistä ja proseduraalista muistamista. Implisiittisten muistojen muuttumattomuus on tuskainen ajatus traumaperäisestä stressistä kärsivälle, koska se tarkoittaisi sitä, että traumamuistot vainoaisivat kantajaansa hautaan saakka.
Viimeisen 20 vuoden aikana tutkimus on kuitenkin osoittanut, että implisiittinen muistaminen voi hyvinkin muuttua. Implisiittisiä muistoja voi suotuisissa oloissa muokata ja niitä voi poistaa tai integroida narratiivisen muistin piiriin (ks. LeDoux, 2015). Tämä on kaikille traumatisoituneille hyvä uutinen, koska se tarkoittaa, että triggeröivistä muistoista tai niiden ylivoimaisesta tunnelatauksesta voi päästä eroon. Uusi neurologinen tutkimus tekee myös ymmärrettäväksi, miksi jotkin traumapsykoterapiatekniikat, joita on käytetty vuosikymmeniä, ovat tehokkaita traumamuistojen työstämisessä (ks. Ecker, 2012).
Traumamuistojen uudelleenkonsolidointi
Muistin konsolidoinnilla tarkoitetaan muiston tallentumista työmuistista pitkäkestoiseen muistiin. Aiemmin ajateltiin, että kertaalleen tallennettu implisiittinen muisto haetaan aina alkuperäisestä muistista, jossa se on alkuperäisessä muodossaan. Vuodesta 2000 alkaen alkoi kuitenkin kertyä tutkimustietoa siitä, että kun muisto palautetaan mieleen, se on altis muutoksille muutaman tunnin ajan — johtuen muistin käsittelyyn liittyvistä kemiallisista prosesseista — ja voi tallentua uudelleen muuntuneena, ikään kuin päivittyneenä uudeksi versioksi, jonka jälkeen mieleen palautuu aina vain tämä uusi versio muistosta. Tätä muistin päivittymistä kutsutaan muistin uudelleenkonsolidoinniksi tai rekonsolidoinniksi (engl. memory reconsolidation, ks. LeDoux , 2015, s. 302).
Olennaista, jotta rekonsolidaatio ylipäätään voi tapahtua, on että tuossa muutaman tunnin aikaikkunassa koetaan jotakin, joka on räikeässä ristiriidassa muiston kanssa (mismatch experience). Tämä mitätöi odotuksen siitä, mitä seuraavaksi muiston perusteella kuuluisi tapahtua. Tarvitaan siis ennustevirhe, engl. prediction error.
Ihmisen hermostoa voi ajatella “ennustuskoneistona”, joka virittäytyy aikaisemman kokemuksen perusteella tulevaan, siis valmistelee kehon ja mielen tulevaa varten tekemällä ennusteita menneen perusteella (ks. Barrett, 2017). Siksi on adaptiivista ja tehokasta muistin käyttöä, että muisti päivittyy (rekonsolidaatio tapahtuu), jos siihen perustuvat odotukset eivät toteudukaan. Siksi myös alkuperäisen muiston kanssa ristiriitaisen kokemuksen toistuminen edistää rekonsolidointiprosessia.
Muistin muuntuvuus tai päivitettävyys selittää esim. ne yleiset havainnot, että oikeussalissa todistajien lausunnot elävät, tai että traumaattiset muistot pitkäikäisyydestään huolimatta ovat työstettävissä.
Muistojen rekonsolidointi traumapsykoterapiassa
Bruce Ecker (2012) on pioneerityöllään tuonut rekonsolidaatioprosessin psykoterapiaan ja Courtney Armstrong (2019) soveltaa sitä erityisesti traumapsykoterapiaprosessiin traumaattisten muistojen työstämisessä.
Traumamuistojen muokkaamisen pitäisikin olla traumapsykoterapian lopullinen päämäärä, koska vain muistojen rekonsolidoinnilla saavutetaan pysyvää elämänlaadun paranemista. Vaikka tätä neurologista prosessia ei ole tunnettu kuin pari vuosikymmentä, on traumamuistojen muokkaaminen kuitenkin ollut traumapsykoterapian tavoite jo pidempään. Traumaterapian slangissa rekonsolidaatiota kutsutaan traumamuistojen integroinniksi. Tällöin ajatellaan, että traumamuistot integroidaan päivitetyin sisällöin narratiiviseen muistiin, jolloin niistä häviää niiden voimakas tunnelataus ja niihin liittyvät stressireaktiot väistyvät. Eckerin mukaan traumapsykoterapiatekniikoista esim. EMDR, EFT ja Internal Family Systems ovat jo pitkään hyödyntäneet rekonsolidaatioprosessia, vaikka sitä ei aiemmin ole osattu eksplikoida.
Armstrong on vienyt rekonsolidoinnin käytäntöön traumapsykoterapiassa viisivaiheisena prosessina, josta hän käyttää akronyymiä RECON. Ensimmäisessä vaiheessa (Recall) palautetaan lyhyesti mieleen traumaattinen kokemus. Millainen mielikuva tapahtumasta nousee mieleen? Mitä tuntemuksia se herättää kehossa? Mitä tunteita muistoon liittyy? Mitä tilanteessa olisi halunnut tehdä, muttei kyennyt?
Tämä vaihe on hienovaraista työskentelyä, koska liian syvä sukellus traumamuistoon ainoastaan uudelleentraumatisoi. Terapautti on apuna siinä, että traumakokemukseen ikään kuin vain kastellaan varpaat. Traumapsykoterapiassa puhutaan tällöin usein titroinnista, kokemuksen annostelusta, tai pendelöinnistä, menneen traumakokemuksen ja nykyhetken läsnäolon vuorottelusta. Terapeutin tuki tässä on kriittinen, ja siksi traumamuistoja ei voi ainakaan alkuun työstää käytännössä ilman asiantuntevaa tukea.
Koska traumamuistot ovat implisiittisiä muistoja, eikä niistä ole välttämättä muodostunut mitään eksplisiittistä muistoa, voi kokemusta olla vaikeaa tai mahdotonta sanoittaa. Kokemus voi olla helpointa tavoittaa vain mielikuvina, kehon tuntemuksina tai tunteina.
Toisessa vaiheessa (Explore) tutkitaan traumamuistoon liittyviä negatiivisia kokemuksia itsestä. Miten tapahtuma muutti sitä, miten näet ja koet itsesi? Miten tapahtuma muutti sitä, miten koet muut tapahtumaan liittyvät ihmiset? Miten tapahtuma vaikutti siihen, millaisena näet elämäsi, maailman ja muut ihmiset ylipäätään?
Traumamuistojen luonteen takia näitäkin merkitystuntemuksia on vaikea sanoittaa, ja ne pitäisi tavoittaa kokemuksellisesti. Armstrong käyttää näistä kokemuksista vaikeasti käännettävää käsitettä “embodied belief”, ja toteaa että nämä kokemukset pyörivät useimmiten seuraavan viiden teeman ympärillä: itsensä turvattomaksi kokeminen, luottamuspula itseen tai muihin ihmisiin, oman elämän kontrollin puute, vastuu tapahtumasta on itsellä, ja itsen kokeminen huonoksi tai rikkinäiseksi ihmiseksi.
Tämä vastaa hyvin omaa kokemustani traumapsykoterapiaprosesseista. Kun olemme käsitelleet traumaattisia muistoja, esille on noussut spontaanisti nimenomaan karun negatiivisia kokemuksia itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta, jotka tuntuvat hyvin lihallisesti tosilta, vaikka tietoisesti olisinkin eri mieltä. Ehkä tuo olisikin hyvä käännös käsitteelle “embodied belief”: lihallinen tai viskeraalinen uskomus. Vaikka uskon pohjimmiltaan, että olen hyvä, muut ihmiset hyväntahtoisia ja maailma mielekäs, on traumamuistoihin upotettu kokemuksellinen todellisuus tämän kuvan täydellinen vastakohta.
Kolmannessa vaiheessa (Create New Meaning) luodaan uusi kokemus, joka peilaa asiakkaan toiveita siitä, mitä hän haluaisi kokea traumamuiston yhteydessä. Miten haluaisit kokea itsesi? Mitä vahvuuksia ja hyödyllisiä uskomuksia olet pystynyt kehittämään kokemastasi huolimatta? Miten haluaisit kokea muut ihmiset, jotka liittyivät tapahtumaan? Miltä haluaisit sinusta tuntuvan heidän seurassaan? Miten haluaisit kokea ihmiset ylipäätään? Miten haluaisit kokea elämän, maailman ja oman tulevaisuutesi?
Jälleen kerran tavoitteena on saavuttaa kokemuksellinen taso. Tämäkään vaihe ei siis ole pelkkää kognitiivista työskentelyä ja keskustelua, ja vaiheessa on hyötyä vaikkapa mielikuvien tai musiikin tai somaattisten menetelmien käyttämisestä. Olennaista on, että tämä uusi kokemus ja siitä saatu uusi mielikuva on jyrkässä ristiriidassa traumaan liittyvän negatiivisen kokemuksen kanssa. Näin siksi, että rekonsolidaatio vaatii kokemuksellisen ristiriidan, jotta muisto tallentuu muokattuna.
Neljännessä vaiheessa (Objectively Describe) kuvataan mahdollisimman objektiivisesti traumakokemus, lisäten siihen alkuperäisen kokemuksen kanssa ristiriidassa olevaa kolmannen vaiheen “toivotun kokemuksen” aineistoa. Asiakas kuvaa muistoa ikään kuin katselisi tapahtunutta TV:stä. Kun törmätään negatiivisiin käsityksiin (ks. vaihe 2), niiden rinnalle tuodaan vaiheen 3 toivottuja kokemuksia rekonsolidaatioon tarvittavan ristiriidan synnyttämiseksi.
Viidennessä vaiheessa (New Narrative Intergration) kerrataan tarina sisältäen uudet sisällöt, kunnes uusi tarina tuntuu kokemuksellisesti todelta. Tämä vahvistaa ristiriitaa vanhan kokemuksen kanssa, ja edistää siksi rekonsolidaatiota.
Käytännön esimerkki RECON-prosessista
Kun opinnoissani törmäsin rekonsolidointiin ilmiönä, olin ollut jo reilun vuosikymmenen terapiassa ja uskaltauduin siksi kokeilemaan omin voimin muistojen uudelleen konsolidoinnin voimaa. Tunnistin hyvin selkeänä tilanteen, joka triggeröi minua joka ikinen kerta kun siihen törmäsin. Se liittyi ruokailun aloittamiseen. Kun sain ruokaa eteeni, tunsin oloni defensiiviseksi ja aggressiiviseksi, eikä minulle saanut puhua ennen kuin olin päässyt ateriassa pitkälle, jolloin yleensä aloin hieman rauhoittua.
Kokemukseni ruokapöydästä lapsuudessa olivat sellaisia, että oli helppo tunnistaa milloin ja miksi tämä kivulias implisiittinen oppiminen oli tapahtunut. Olin mm. oppinut, että syöminen on turvatonta ja sen aikana voi tapahtua väkivaltaa. Olin oppinut, että minulla ei ole mitään kontrollia siitä mitä ja miten laitan asioita suuhuni ruokapöydässä, ja olin oppinut, että kukaan paikalla olija ei suojele minua.
Oli ilmeistä, miten tämä oppiminen realisoitui vielä yli 50 vuoden iässä muuttumattomana. Niinpä päätin, että luon lapsuuden oppimisen kanssa ristiriidassa olevan uuden oppimiskokemuksen. Annoin trauma-aktivaation tapahtua kuten ennenkin, kun sain ruokaa eteeni. Mutta pian pysähdyin hengittämään rauhallisesti. Aktivoin aistini katselemalla ympärilleni, kokeakseni olevani turvassa ja rakastettu, kun saan syödä itse valitsemaani ruokaa haluamallani tavalla rakastamani ihmisen seurassa. Vastakkain oli siis kaksi jyrkästi erilaista kokemusta. Toistamalla tätä useilla aterioilla muutaman päivän ajan, implisiittisen muiston voima alkoi heikentyä. Ruokailutilanteesta ei ole vielä tullut ongelmaton, mutta pahin “taistele henkesi edestä”-reaktio on hävinnyt.
Spekuloin, että tietty reaktiivisuuden säilyminen ruokailutilanteessa johtuu siitä, että ruokailuun on liittynyt muitakin ongelmia. Kansakoulunopettaja pakotti minua myös syömään, jättämällä minut yksin ruokailemaan kun muut menivät leikkimään. Isäni vei minut ravintolaan joskus “syömään” ja sain tulla solvatuksi humalaisen isän seurassa ja katsella miten hän kyykytti henkilökuntaakin. Armeijassa syöminen tapahtui stressaavassa ja armottomassa ympäristössä jne.
Tämä on kompleksisen trauman ja traumamuistojen työstämisen dilemma: yhden asian triggeröivyyden takana voi olla tusinan verran toisistaan poikkeavia kokemuksia, joihin jokaiseen pitäisi saada korjaava kokemus, jotta rekonsolidaatio olisi tyhjentävä. Samalla olen kokenut, että edellä kuvatulla muistojen korjaamisprosessilla on silti saavutettavissa merkittävääkin helpotusta.
EMDR rekonsolidaatioterapiana
Traumapsykoterapian de facto -standardi traumamuistojen käsittelyssä on EMDR (Eye Movement Desensitization and Reprocessing), joka Eckerin mukaan voi onnistuessaan toteuttaa rekonsolidointiprosessia. Koko EMDR-käytäntö on kuvattu aihetta käsittelevässä Traumaterapiakeskuksen artikkelissa. Keskityn tässä vain yhtäläisyyksiin edellä kuvatun rekonsolidaatioprosessin kanssa. EMDR:n esittelyt ovat usein harmillisen epämääräisiä silloin kun pitäisi selittää, miksi menetelmä toimii. Peilaaminen rekonsolidaatioon on siksi hyödyllinen.
EMDR-terapiassa hahmotetaan traumatisoiva tapahtuma ja siihen liittyvät negatiiviset uskomukset itsestä. EMDR:ssä hahmotetaan myös positiivinen uskomus, jolla halutaan korvata negatiivinen kokemus itsestä. Näin siis synnytetään rekonsolidaation vaatima kokemuksellinen ristiriita. Ensin keskitytään negatiiviseen kokemukseen, terapeutin ohjatessa asiakkaan kokemaan sarjaa bilateraalista stimulaatiota, joka voi olla esim. liikkeen seuraamista silmiä liikuttamalla puolelta toiselle tai ns. perhostaputusta tai vuoroin kummaltakin puolelta kuuluvaa äänisignaalia. EMDR:ssä oletetaan, että tämä puolelta toiselle liikkuva ärsyke edistää informaation prosessointia.
Seuraavaksi keskitytään positiivisiin uskomuksiin bilateraalisen stimulaation säestämänä. Tarvittaessa näitä vaiheita kerrataan. Jos tämä korjaavan kokemuksen vaihe toteutetaan rekonsolidaation vaatimassa aikaikkunassa, saa EMDR:n tuloksellisuus selityksensä traumamuiston rekonsolidoinnista.
Omat kokemukseni EMDR:stä ovat ristiriitaisia. Olen ollut EMDR-istunnoissa, joissa ei ole tapahtunut mitään. Ja olen ollut istunnoissa, joista on seurannut muutoksia. Esimerkiksi yksi EMDR:n aiheeksi valittu ongelmani oli se, että muutun reaktiiviseksi ja ahdistuneeksi illalla nukkumaanmenon lähestyessä. Käsittelemällä tähän liittyviä negatiivisia ja toivottuja kokemuksia vuorotellen EMDR:n avulla on tilanteen stressaavuus vähentynyt merkittävästi, mutta se ei ole poistunut kokonaan. Pidän syynä kompleksisen trauman perusongelmaa: yöaikaan on liittynyt elämässäni niin paljon traumaattisia muistoja, että niiden perinpohjainen työstäminen vaatisi todennäköisesti erittäin monta käsittelyistuntoa eri traumatapahtumista lähtien, ja näiden järjestäminen ei ole ollut mahdollista. Kohdemuistoja on yksinkertaisesti epäkäytännöllisen paljon jo tähän yhteen öiseen triggeröitymiseen liittyen.
Ilmeisimpänä edellytyksenä EMDR:n tuloksellisuuteen pidän sitä, että luottamus terapeutin ja asiakkaan välillä on jo syvä, ja asiakas kokee itsensä turvalliseksi terapiasuhteessa, jossa tapahtuu yhteissäätelyä (engl. co-regulation). Jo silkka yhteissäätely, kun käsitellään traumaattista muistoa, luo toivottua ristiriitaa aktivoituneen muiston ja tämän hetken tilanteen välille, ja edistää siis rekonsolidaatiota. Ilman turvallisuuden kokemusta EMDR voi jäädä kognitiiviseksi harjoitukseksi, joka ei saavuta sitä kokemuksellisuuden tasoa, jonka rekonsolidaatio edellyttäisi. Kognitiivinen työstäminen on eksplisiittisiä muistoja varten, mutta traumat elävät sanattomassa, kehollisessa ja kokemuksellisessa.
Siksi voisi myös spekuloida, että traumamuistojen käsittely turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä, joka vahvistaa positiivista minäkäsitystä, edesauttaa jo itsessään traumamuistojen tunnelatauksen purkamista ja edistää integraatiota. Olemme lajina virittyneet olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja se mikä on rikottu ihmissuhteissa, eheytyy ihmissuhteissa.
Eckerin mukaan myös Sisäisen systeemin terapia (Internal Family Systems, IFS) voi toteuttaa muistojen rekonsolidointia. Itse olen käyttänyt sen ajatuksia terveemmän sisäisen dialogin johtotähtinä ja se on auttanut minua pärjäämään yökauhujen kanssa. IFS onkin seuraavan blogin aihe.
Lähteet
Armstrong, Courtney (2019) Rethinking Trauma Treatment: Attachment, Memory Reconsolidation, and Resilience. Norton.
Barrett, Lisa Feldman (2017) How Emotions Are Made: The Secret Life of the Brain. Mariner Books.
Ecker, Bruce et al. (2012) Unlocking the Emotional Brain: Eliminating Symptoms at Their Roots Using Memory Reconsolidation. Routledge.
LeDoux, Joseph (2015) Anxious: Using the Brain to Understand and Treat Fear and Anxiety. Penguin Books.
Saarinen, Päivi: EMDR psyykkisten traumojen hoidossa. Traumaterapiakeskus. PDF-artikkeli. URL: https://traumaterapiakeskus.com/wp-content/uploads/2021/04/Emdr_psyykkisten_traumojen_hoidossa.pdf
Traumainfo.fi 